WEMBULA: Parisuhdeväkivallan jälkeen jättämät arvet

Viime viikolla blogiini oli tultu hakusanalla: "Alkoholisti mies valehtelee". Automaattisesti ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt se ihminen on päässyt vauhtiin nykyisen tyttöystävänsä kanssa. Ajattelinkin pitkästä aikaa kirjoitella kuulumisia tämän asian tiimoilta. Siitä on jo kaksi vuotta, kun olemme exäni kanssa eronneet. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että toisen yli on päässyt kokonaan. Rakkaudentunteesta pääsin aikoinaan hyvinkin nopeasti yli, mutta parisuhdeväkivallan jälkeen jättämät haavat pysyivät vielä viime vuoden loppupuolelle asti auki. Nyt koen haavojen umpeutuneen ja arpeutuneen. Arvet eivät kuitenkaan katoa koskaan.

Ensimmäisen kerran parisuhdeväkivallasta kirjoitettuani blogiin minulle tuli hyvä fiilis. Vihdoin uskalsin kertoa totuuden suhteestamme myös niille, joille en sitä aikaisemmin ollut uskaltanut kertoa. En enää esittänyt kenellekään, että asiat olisivat olleet hyvin. Tekstin julkaisemisessa minua pelotti eniten pikkuveljieni reagoinnit. Pikkuveljeni olivat exäni kanssa niin hyviä kavereita seurustelumme aikana eikä heillä ollut mitään käsitystä siitä, millainen monsteri hänen sisällään asui. Sitä vaan haluaisi suojella omia rakkaita pikkuveljiään kaikelta pahalta tässä maailmassa, vaikka he jo isoja poikia (miehiä) ovatkin. Vanhemmilleni poikaystäväni "salaisuudet" eivät yllätyksenä tulleet, sillä olivathan he huomanneet tämän kärsivän vieroitusoireista.

Toinen asia mikä tekstissä jäi harmittamaan oli se, että siinä oli vain minun näkökulmani asiasta. Eihän kaikki niin mustavalkoista ole, miltä sain sen tekstissä näyttämään. Meillä oli niitä hyviäkin hetkiä. Hän osasi olla ihana mies selvinpäin. En edes saisi kaikkia hänen hyviä puoliaan mahtumaan yhdelle A4-paperille. Hyviä puolia oli niin paljon. Valitettavasti ne hyvät puolet vain jäivät niihin muutamiin päiviin hänen ollessaan selvinpäin. Enhän minäkään mikään täydellinen tyttöystävä ollut. Olen aina ollut kova tyttö bilettämään. Jos olisin bilettänyt vähemmän olisi poikaystäväni päihteiden käyttökin voinut olla vähäisempää. Sain vuoden aikana myös paljon treffipyyntöjä muilta miehiltä, mikä teki exäni aiheestakin mustasukkaiseksi. Olisin voinut vaikka helvetti kuuluttaa koko Suomelle olevani varattu, ettei vain olisi tullut ainuttakaan treffipyyntöä. Pointti oli se, että löydän itsestänikin parantamisen varaa. Mikään ei silti oikeuta väkivaltaiselle käytökselle.

Päiväkirjamerkintä viime Marraskuun lopulta: "Viime viikonloppuna Frank ja tämän kaverit olivat ryypänneet ja Frank oli pienessä humalassa. Menimme Frankin kanssa sänkyyn makoilemaan. Maattiin lusikassa ja Frank pussaili kaulaani. Yhtäkkiä tunsin, kuinka sydämeni pysähtyi. Jostain syystä exäni tuli mieleeni viinan hajusta. Säikähdin niin paljon, että työnsin Frankin pois ja käännyin varmistamaan, että kyseessä oli Frank. Se oli niin ahdistava tilanne. En enää sinä iltana pystynyt olla normaalisti Frankin kanssa. Minua yökötti, kuvotti ja ahdisti. Tuli taas ne kaikki paskat muistot mieleen. Ne kaikki valheet, huorittelut ja huutamiset. Ne kerrat, kun jäin oven ulkopuolelle -15 asteen pakkaseen exäni sammuttua sisälle eikä busseja enää Liedosta mennyt Turkuun. Se vitun narkomaani ällöttävä luuranko saa kylmät väreet kiipeämään ihoani pitkin."

Vielä puoli vuotta sitten näin hänestä edelleen silloin tällöin painajaisunta. Jotkut ihmiset tuntuivat ahdistavilta, jos he muistuttivat ulkonäöltään exääni. Minun oli vaikea olla humalaisten ihmisten seurassa, jos olin itse selvinpäin. Edelleen jotkut pienet asiat muistuttavat minua exästäni ja huonot muistot tulevat mieleen, mutta enää en säikähtele asioille niin kuin ennen. Olen myös kasvanut ja antanut hänelle anteeksi. Asioita, joita hän teki en pysty koskaan hyväksymään, mutta ihmisenä hän ansaitsee toisen mahdollisuuden. Jos hän nyt kävelisi minua jossain vastaan, minä luultavasti moikkaisin tätä hymyillen. Vielä puoli vuotta sitten samaa tilannetta miettiessäni ajattelin, että turpiin tulee. Nykyään ainoastaan säälin häntä. Hän oli ressukka eikä minusta tämän lyttääminen paranna tilannetta lainkaan. Pohjalta ei nousta, jos toiset vain lyttäävät vielä syvemmälle.

Kokemani parisuhdeväkivalta näkyy edelleen minussa ja se on myös muuttanut minua. Pidin nuorempana huumeidenkäyttäjiä cooleina. En tiedä miksi, mutta hakeuduin aina päihteidenkäyttäjien piireihin. Rakastuin aina "pahoihin poikiin". En ymmärrä, mistä tällainen mielleyhtymä johtui. Oliko se murrosikäisen tytön kapinointia vanhempia kohtaan vai oliko se halua tutustua erilaisiin elämäntapoihin? Sitä en osaa edelleenkään sanoa. Koko suhtautumiseni päihteisiin kuitenkin muuttui. Ennen en pitänyt huumeita niin pahana asiana. Ex-poikaystäväni sai minut tajuamaan, että huumeet todellakin voivat pilata ihmisen elämän.

Suhteen myötä opin ymmärtämään paremmin addiktioita ja sain tietopohjaa psykiatriselle hoitotyölle. Minulla on nyt omaa kokemusta väkivallan uhrin asemassa olosta ja ymmärrän väkivaltaa kokeneita paremmin. Suhde antoi minulle valmiuksia psykiatrisen potilaan kohtaamiseen ja näin ollen myös psykiatriseen hoitotyöhön. Olen aikaisemmin pitänyt itseäni vahvana enkä olisi kuvitellut väkivallan tai minkäänlaisen kaltoinkohtelun satuttavan minua. Tällainen herkkyys tulikin itselleni aivan yllätysenä. En muista olisiko kukaan koskaan ennen häntä saanut edes loukattua minua. Minulla oli ennen kova kuori, eikä sen läpi päässeet ilkeät sanat tai teot. Jonnekin se kova kuori vain katosi väkivaltaisen suhteen myötä. Olen nykyään paljon herkempi kuin aikaisemmin. Nykyään minua saa satutettua, jos vain niin haluaa. Toisaalta suhde teki minusta myös jollain tapaa vahvemman. Tuntuu, että nyt selviän mistä vain, kun olen tällaisenkin asian joutunut läpikäymään. Kliseisesti sanottuna: "Mikä ei tapa, se vahvistaa".