Parisuhdeväkivallan jälkeen jättämät arvet

Viime viikolla blogiini oli tultu hakusanalla: "Alkoholisti mies valehtelee". Automaattisesti ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt se ihminen on päässyt vauhtiin nykyisen tyttöystävänsä kanssa. Ajattelinkin pitkästä aikaa kirjoitella kuulumisia tämän asian tiimoilta. Siitä on jo kaksi vuotta, kun olemme exäni kanssa eronneet. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että toisen yli on päässyt kokonaan. Rakkaudentunteesta pääsin aikoinaan hyvinkin nopeasti yli, mutta parisuhdeväkivallan jälkeen jättämät haavat pysyivät vielä viime vuoden loppupuolelle asti auki. Nyt koen haavojen umpeutuneen ja arpeutuneen. Arvet eivät kuitenkaan katoa koskaan.

Ensimmäisen kerran parisuhdeväkivallasta kirjoitettuani blogiin minulle tuli hyvä fiilis. Vihdoin uskalsin kertoa totuuden suhteestamme myös niille, joille en sitä aikaisemmin ollut uskaltanut kertoa. En enää esittänyt kenellekään, että asiat olisivat olleet hyvin. Tekstin julkaisemisessa minua pelotti eniten pikkuveljieni reagoinnit. Pikkuveljeni olivat exäni kanssa niin hyviä kavereita seurustelumme aikana eikä heillä ollut mitään käsitystä siitä, millainen monsteri hänen sisällään asui. Sitä vaan haluaisi suojella omia rakkaita pikkuveljiään kaikelta pahalta tässä maailmassa, vaikka he jo isoja poikia (miehiä) ovatkin. Vanhemmilleni poikaystäväni "salaisuudet" eivät yllätyksenä tulleet, sillä olivathan he huomanneet tämän kärsivän vieroitusoireista. 

Toinen asia mikä tekstissä jäi harmittamaan oli se, että siinä oli vain minun näkökulmani asiasta. Eihän kaikki niin mustavalkoista ole, miltä sain sen tekstissä näyttämään. Meillä oli niitä hyviäkin hetkiä. Hän osasi olla ihana mies selvinpäin. En edes saisi kaikkia hänen hyviä puoliaan mahtumaan yhdelle A4-paperille. Hyviä puolia oli niin paljon. Valitettavasti ne hyvät puolet vain jäivät niihin muutamiin päiviin hänen ollessaan selvinpäin. Enhän minäkään mikään täydellinen tyttöystävä ollut. Olen aina ollut kova tyttö bilettämään. Jos olisin bilettänyt vähemmän olisi poikaystäväni päihteiden käyttökin voinut olla vähäisempää. Sain vuoden aikana myös paljon treffipyyntöjä muilta miehiltä, mikä teki exäni aiheestakin mustasukkaiseksi. Olisin voinut vaikka helvetti kuuluttaa koko Suomelle olevani varattu, ettei vain olisi tullut ainuttakaan treffipyyntöä. Pointti oli se, että löydän itsestänikin parantamisen varaa. Mikään ei silti oikeuta väkivaltaiselle käytökselle.

Päiväkirjamerkintä viime Marraskuun lopulta: "Viime viikonloppuna Frank ja tämän kaverit olivat ryypänneet ja Frank oli pienessä humalassa. Menimme Frankin kanssa sänkyyn makoilemaan. Maattiin lusikassa ja Frank pussaili kaulaani. Yhtäkkiä tunsin, kuinka sydämeni pysähtyi. Jostain syystä exäni tuli mieleeni viinan hajusta. Säikähdin niin paljon, että työnsin Frankin pois ja käännyin varmistamaan, että kyseessä oli Frank. Se oli niin ahdistava tilanne. En enää sinä iltana pystynyt olla normaalisti Frankin kanssa. Minua yökötti, kuvotti ja ahdisti. Tuli taas ne kaikki paskat muistot mieleen. Ne kaikki valheet, huorittelut ja huutamiset. Ne kerrat, kun jäin oven ulkopuolelle -15 asteen pakkaseen exäni sammuttua sisälle eikä busseja enää Liedosta mennyt Turkuun. Se vitun narkomaani ällöttävä luuranko saa kylmät väreet kiipeämään ihoani pitkin."

Vielä puoli vuotta sitten näin hänestä edelleen silloin tällöin painajaisunta. Jotkut ihmiset tuntuivat ahdistavilta, jos he muistuttivat ulkonäöltään exääni. Minun oli vaikea olla humalaisten ihmisten seurassa, jos olin itse selvinpäin. Edelleen jotkut pienet asiat muistuttavat minua exästäni ja huonot muistot tulevat mieleen, mutta enää en säikähtele asioille niin kuin ennen. Olen myös kasvanut ja antanut hänelle anteeksi. Asioita, joita hän teki en pysty koskaan hyväksymään, mutta ihmisenä hän ansaitsee toisen mahdollisuuden. Jos hän nyt kävelisi minua jossain vastaan, minä luultavasti moikkaisin tätä hymyillen. Vielä puoli vuotta sitten samaa tilannetta miettiessäni ajattelin, että turpiin tulee. Nykyään ainoastaan säälin häntä. Hän oli ressukka eikä minusta tämän lyttääminen paranna tilannetta lainkaan. Pohjalta ei nousta, jos toiset vain lyttäävät vielä syvemmälle.

Kokemani parisuhdeväkivalta näkyy edelleen minussa ja se on myös muuttanut minua. Pidin nuorempana huumeidenkäyttäjiä cooleina. En tiedä miksi, mutta hakeuduin aina päihteidenkäyttäjien piireihin. Rakastuin aina "pahoihin poikiin". En ymmärrä, mistä tällainen mielleyhtymä johtui. Oliko se murrosikäisen tytön kapinointia vanhempia kohtaan vai oliko se halua tutustua erilaisiin elämäntapoihin? Sitä en osaa edelleenkään sanoa. Koko suhtautumiseni päihteisiin kuitenkin muuttui.  Ennen en pitänyt huumeita niin pahana asiana. Ex-poikaystäväni sai minut tajuamaan, että huumeet todellakin voivat pilata ihmisen elämän. 

Suhteen myötä opin ymmärtämään paremmin addiktioita ja sain tietopohjaa psykiatriselle hoitotyölle. Minulla on nyt omaa kokemusta väkivallan uhrin asemassa olosta ja ymmärrän väkivaltaa kokeneita paremmin. Suhde antoi minulle valmiuksia psykiatrisen potilaan kohtaamiseen ja näin ollen myös psykiatriseen hoitotyöhön. Olen aikaisemmin pitänyt itseäni vahvana enkä olisi kuvitellut väkivallan tai minkäänlaisen kaltoinkohtelun satuttavan minua. Tällainen herkkyys tulikin itselleni aivan yllätysenä. En muista olisiko kukaan koskaan ennen häntä saanut edes loukattua minua. Minulla oli ennen kova kuori, eikä sen läpi päässeet ilkeät sanat tai teot. Jonnekin se kova kuori vain katosi väkivaltaisen suhteen myötä. Olen nykyään paljon herkempi kuin aikaisemmin. Nykyään minua saa satutettua, jos vain niin haluaa. Toisaalta suhde teki minusta myös jollain tapaa vahvemman. Tuntuu, että nyt selviän mistä vain, kun olen tällaisenkin asian joutunut läpikäymään. Kliseisesti sanottuna: "Mikä ei tapa, se vahvistaa". 

"It's not an easy journey to get to a place where you forgive people. But it is such a powerful place, because it frees you."

Koiria ja sikoja

Viime blogipostauksestani Kokemani parisuhdeväkivalta sain hurjasti palautetta! Palautetta tuli niin positiivista kuin kriittistäkin. Se herätti keskustelua ja tunteita. Postausta kehuttiin hyvin kirjoitetuksi ja rohkeaksi vedoksi. Toisaalta taas sain valituksia, että postaus on toisen yksityisyyttä loukkaava ja se olisi pitänyt kirjoittaa anonyymisti. Ennen postauksen julkistamista mietin ainakin kymmeneen kertaan onko se eettisesti sovelias julkaistavaksi. Se on selvää, että läheiset ystäväni ja perhe tunnistavat postauksesta henkilön. Tuntemattomat eivät häntä kuitenkaan tunnista. Suurin osa ystävistäni tarinan jo tietää, joten asia ei ole heille uutta. Aihe on arkaluotoinen. Kerron postauksessa asiat niin kuin itse ne koin. Kyllähän ihmiset kirjoittavat väkivallan kokemuksistaan aikakausilehtiinkin. Välillä ihan omalla nimellä.

Postauksen myötä kuulin, että exäni olisi juuri päässyt kuiville. Tietysti itse heti epäilen asiaa, kun tiedän millaisiin valheisiin hän pystyy. Tällä kertaa se näyttäisi kuitenkin pitävän paikkansa. Vaikka en itse häntä osannut auttaa, on hän löytänyt apua toista kautta. Ihanaa että hän on vihdoin päässyt päihteistä eroon! Tiedän hänen olevan pohjimmiltaan kultainen ja suurisydäminen ihminen. Päihteet vain muuttavat kummasti käytöstä ja persoonallisuutta. Uskon hänen väkivaltaisuuden johtuvan täysin ja ainoastaan päihteiden tekemästä vaikutuksesta. Itse en ole koskaan ollut koukussa mihinkään (paitsi ehkä vähän suklaaseen), joten en voi käsittää miten vaikeaa riippuvuudesta on päästä eroon. Olen kuitenkin nähnyt ja se on haastavaa, aikaa ja hermoja vievää. Jos hän koskaan tätä sattuu lukemaan niin toivotan kaikkea hyvää elämääsi! Retkahdusten tullessa juttele läheisten kanssa sinua herättävistä tunteista ja ajatuksista. Älä palaa takaisin siihen vanhaan minään. Et ollut silloin onnellinen. Sinulla on vielä koko elämä edessä -sen voi elää täysillä ilman päihteitä! Kaikkea hyvää elämääsi!

Viime viikonlopun vietin Turussa porukoiden luona. Frank tuli lauantaina porukoideni luo syömään Turkuun. Hän oli menossa illalla vanhojen armeijakavereidensa kanssa laivalle. Muutaman tunnin päästä heitin Frankin satamaan. Frank osti satamasta lipun. Muut kaverit tulivat laivaan vasta perässä. Frank oli jo ehtinyt mennä laivaan sisälle, kun tajusi, että oli ostanut lipun väärään laivaan ja oli nyt eri laivassa kun kaverit. Kaiken lisäksi Frank oli ostanut lipun Viking Grace laivaan, missä ei saa juoda tax free juotavia. Laivassa saa ainoastaan juoda kalliita baarista ostettuja juomia. Laivalla oli tietysti reppu tarkastus ja Frank menetti kaikki viinansa, mitkä oli ottanut reppuun mukaan. Lipustakin hän meni maksamaan 70 euroa. Yleensä liput maksavat korkeintaan 10-15 euroa per naama. Voi Frankki raukkaa. Hahahahahah. En voi ymmärtää, miten kenellekään voi tapahtua noin. Onneksi Frank on sosiaalinen ihminen ja oli nopeasti löytänyt jonkun miesporukan, joiden kanssa hän hengasi. Nauroin sikanaurua koko viikonlopun. Voi Frank olet hauska! Muahahaha.

Jostain kumman syystä Afrikassa minulla soi jatkuvasti suomalaiset joululaulut päässä. Nyt lähiaikoina minulla on alkanut soida lastenlaulut päässä. Frank on tykännyt, kun iltaisin ennen nukkumaanmenoa hoilotan hämähämähäkkiä tai jänis istui maassa. Heh. Onneksi eilen pääsin nukuttamaan lapsia ja sain hyödyntää tätä lastenlaulu-inspiraatiotani todenteolla. 

Tänään loppui terveyskeskusharjoittelu. Terveyskeskusharjoittelun myötä on noussut paljon uusia ajatuksia siitä, mitä tulevaisuudeltani haluan. Ammatinvalinta ja tulevaisuudensuunnittelu on ollut minulle aina haastavaa. En tiedä vieläkään mikä minusta tulee isona. Edelleen valmistumisen jälkeen haluan lähteä kehitysmaihin tai sota-alueelle avustustyöhön. Seksologin opinnot kiehtovat minua myös, mutta työllistyminen ei taida olla kovin hyvä. Tällä hetkellä olen erittäin motivoitunut hakemaan lääketieteelliseen opiskelemaan. 

Mukavaa ja aurinkoista viikonloppua kaikille!

Kokemani parisuhdeväkivalta

Ensimmäistä kertaa ex-poikaystäväni nähdessä hänestä saa kiltin ja asiallisen kuvan. Hän on kohtelias, huumorintajuinen ja ystävällinen herrasmies, joka ei voisi satuttaa kärpästäkään. Tapasimme ensimmäisen kerran baarissa. Aloimme seurustella nopeasti tutustuttuamme toisiimme. Rakastuin hänen huumorintajuun, hymyyn ja rentoon elämänasenteeseen. Olen aina käynyt kuumana räppäreihin ja se varmasti olikin suurin syy, miksi ihastuin häneen. Alussa vain nauroin hänen alkoholinkäytölle. "Hahah taasko sä oot humalassa." "Et kai sä nyt taas ala ryyppäämään hahah." Muutaman kuukauden päästä tajusin, että en ole vielä kertaakaan nähnyt häntä selvinpäin. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että hänellähän on alkoholiongelma. Hänellä oli suvussa alkoholiongelmaa ja isä oli ollut alkoholisti nuoresta pitäen. Poikaystäväni äiti oli kieltänyt näkemästä muualla asuvaa alkoholisti-isää. Silti poikaystäväni vietti salaa aikaa isänsä luona.

En ollut koskaan ennen tavannut ihmistä, jolla oikeasti oli alkoholiongelma. Joivathan monet ystäväni lähes päivittäin, mutta poikaystäväni alkoholinkäyttö aiheutti jatkuvasti ongelmia hänen elämäänsä. Hän ei itse suostunut ongelmaa myöntämään. Suomessa alkoholinkulutus on nuorilla suurta, joten ero kunnon alkoholiongelman ja runsaan alkoholinkäytön välillä on häilyvä. Alkoholiongelma on kyseessä ainakin silloin, jos se alkaa häiritsemään ja rajoittamaan elämää. Poikaystäväni oli töissä asiakaspalvelijana. Hän joi ennen työvuoroa, töissä ja töiden jälkeen. Hän oli humalassa töissä. Silmät seisoivat päässä ja puhe sammalsi. Varoituksia sai, mutta ei koskaan potkuja. Häpesin silmät päästäni, miten kukaan kesti katsoa humalaista asiakaspalvelijaa.

Poikaystäväni oli jatkuvasti humalassa. Jos juomisen lopetti kesken, vieroitusoireet alkoivat. Kädet alkoivat täristä, tuli kova päänsärky, levottomuutta ja ahdistuneisuutta. Pian alkoholin rinnalle tulivat huumausaineet. Kannabiksen käyttö oli päivittäistä. Kannabiksen käytön hyväksyn kunhan sen käyttö ei häiritse muuta elämää eikä käyttö ole päivittäistä. Poikaystäväni tuli kuitenkin entistä sekavammaksi, uhkaavammaksi ja päällekäyvemmäksi kannabiksesta. Hän huusi minulle ja huoritteli minua. Ei osannut muuta kuin haukkua. Amfetamiinia meni silloin tällöin. Jotain nappejakin meni siinä sivussa.

Tykkään keskustella toisten tunteista ja ajatuksista tunteiden takana. Yritin pitää säännöllisesti keskustelutuokioita poikaystäväni kanssa ja auttaa häntä sanoittamaan tunteitaan. Pikkuhiljaa hän alkoi myöntää alkoholiongelmansa. Sain hänet tajuamaan, että tarvitsee apua. Rohkaisin menemään työterveyshuoltoon. Lääkäriltä hän sai antabuskuurin. Muutaman viikon ajan tuntui, että antabuskuuri auttoi ja näin poikaystävääni selvinpäin. Aloin nähdä tunnelinpäässä valoa ja uskoin, että suhteellamme voisi olla vielä pieni mahdollisuus toimia. Jostain kumman syystä aloin taas saamaan hänet kiinni ryyppäämisestä. Joskus hän oli tosin ihan tulipunainen ja heikkohappisen näköinen. Silloin lienee kyseessä olleen antabusreaktio. Toisinaan hän oli taas kännissä eikä puheesta saanut mitään selvää. Antabuskuuriin hän ei siis sitoutunut. Edelleen hän jatkoi salaa juomista. Reppu oli aina täynnä kaljaa. Kaljaa löytyi milloin mistäkin piilopaikoista.

Poikaystävästäni ei enää ottanut selvää. Häneen ei voinut edes luottaa. Hän valehteli päivittäin. En tiennyt missä aineissa hän oli. Aina kun kysyin: "Mitä sä olet tänään ottanut?", sain vastaukseksi: "En vittu mitään." Olin turhautunut. En tiennyt mitä tehdä. En voinut luottaa poikaystävääni lainkaan. Hän saattoi mennä parvekkeelle ja yskäistä, samalla avaten kaljatölkin. Kun menin parvekkeelle kysymään: "Aloitko sä taas juomaan?", hän vastasi aina kieltävästi. Sitten otin penkin alta piilossa olevan avatun täysinäisen kaljatölkin käteeni ja kysyin, että "Mikä tämä on?". Vastaukseksi sain vain mulkaisun tai kunnon huorattelut ja haukkumiset.

Olen joutunut tekemään niin paljon hänen puolesta ja joutunut kärsimään senkin edestä. Hän on kännipäissään mennyt loukkaamaan itsensä useampaan kertaan. Olen joutunut kuskaamaan hänet sairaalaan haavojen sulkuun, jossa hän on taas selittänyt lääkärille: "Ihan selvinpäin olin koko ajan. Joku vaan tönäisi mua ja kaaduin." Eihän kukaan sitä voinut uskoa. Huomasi sen jo poikaystäväni huojuvasta kävelystäkin. Olen jäänyt oven ulkopuolelle yöllä -15 asteen pakkaseen 20 kilometrin päästä kodistani, kun poikaystäväni oli sammunut sisälle.

Hän ajautui perhekriisiin. Veli katkaisi yhteydenpidon kokonaan. Veli häpesi häntä eikä enää halunnut olla missään tekemisissä tämän kanssa. Poikaystäväni oli kunnon nisti. Minä olin huolissani. Olin jo liian kiintynyt poikaystävääni, enkä pystynyt häntä jättämään. Halusin vain auttaa häntä. Pelkäsin hänen toteuttavan itsemurhasuunnitelmansa viimeistään silloin, kun olisin hänet jättänyt. Jotkut poikaystäväni ystävätkin huomasivat hänen käyttävän henkistä väkivaltaa minua kohtaan. Olikin ihana avautua hänen kavereillensa. Tuntui, että hänen ystävät ymmärsivät.

Halusin jutella poikaystävälleni, kuinka pahalta minusta tuntui ja, kuinka huolissani olin hänestä. En vain enää jaksanut katsoa, miten toinen riistää elämänsä pois käsistä. Hän kertoi minulle itsemurha-aikeista. En uskaltanut kertoa kenellekään. Pelotti ja ahdisti. Tuntui, että poikaystäväni uhkaili minua. Pelkäsin omaa poikaystävääni. Hän huusi minulle päivittäin. Ei arvostanut mitään mitä tein. Kaikki oli päin vittua. Ei osannut muuta kuin haukkua ja huutaa. Hän ei koskaan lyönyt minua tai käyttänyt fyysistä väkivaltaa. Joskus saattoi kännipäissään tönäistä, mutta ei muuta. Siitä saan olla tyytyväinen. Vaikka joskus tuntuukin siltä, että henkinen väkivalta on pahempaa kuin fyysinen väkivalta. Usein hän kuitenkin uhkaili ja löi nyrkillä seinään.

Hän poltti tupakantumppien jämiä kadulta. Lainasin hänelle ruokaan rahaa eikä hänellä ollut aina varaa maksaa takaisin. Velkaa kertyi. Luottotiedot olivat jo kauan aikaa sitten menneet. Sähköt menivät usein asunnosta, sillä hän ei ollut maksanut sähkölaskuja. Vuokria oli niin paljon maksamatta, että hän sai lopulta asunnosta häädöt. Jollain ihmeen kaupalla hänen onnistui saada äidiltään muutamia tonneja lainaan vuokran maksuun ja hän sai asunnon takaisin. Hän laihtui jatkuvasti ja oli täysin aliravittu.  Kaikki jäljellä olevat rahat hän tuhlasi päihteisiin. Ruokaan ei niiden jälkeen ollut varaa.

Olin itsekin sekoamassa poikaystäväni sekoiluista. En ollut kertonut perheelleni mitään. En kehdannut. Häpesin poikaystävääni. Viimeisen pisaran sain, kun poikaystäväni tuli perheeni luokse kylään sekaisin kuin seinäkello. Olin romahtaa siihen paikkaan. Soitin ystävälleni, että en kestä enää. Meillä oli sovittuna tuplatreffit ystäväpariskuntani kanssa leffateatterissa ja sovittiin, että menen kuitenkin elokuviin, jotta voin avautua ystävälleni. Itku kurkussa kävelin poikaystäväni kanssa leffateatteriin, jonne hän lopulta sammui. Sanoin, että en enää ikinä halua nähdä häntä. Menin perheeni luo yöksi. Poikaystäväni seurasi perässä, vaikka olin sanonut, että se on loppu nyt. Kotona kaikki olivat jo nukkumassa. Jostain kumman syystä annoin poikaystäväni vielä tulla minun luokse nukkumaan. Pelkäsin, että hän vielä sekavana loukkaa itsensä, jos jätän hänet heitteille ulos. Aamulla herättyämme menimme syömään aamupalaa. Muu perhe oli jo aamupalapöydässä. Siinä sitten kerettiin muutama minuutti rupatella perheeni kanssa ja syödä aamupalaa, kunnes yhtäkkiä sain äkillisen stressireaktion ja aloin itkeä. Sen jälkeisiä tapahtumia en enää muistakaan. Äidille ilmeisesti kerroin kaikein. Jossain vaiheessa poikaystävänikin lähti, mutta en muista milloin ja miten.

Muutaman kerran näimme jälkeenpäin vielä kaverilinjalla. Harrastimme vielä aikuisten juttuja, kunnes erään kerran jälkeen tuli selville, että hänellä on tyttöystävä. Se tästä vielä puuttui. Pettämässä uutta tyttöystäväänsä minun kanssani. Viimeiset touhut loppuivat siihen paikkaan.

Jälkeenpäin olen jäänyt katumaan, miksi suhteen antoi vain jatkua, vaikka tiesi, että suhteella ei ole tulevaisuutta. Oli ihan uskomattoman vaikeaa lähteä pois. Kiinnyn helposti ihmisiin ja kyseessä oli liian syvä kiintymyssuhde. Järki käski lähteä, mutta tunteet eivät pystyneet päästämään irti. En enää tiennyt mitä oli rakkaus. Sanoin rakastavani poikaystävääni, mutta tunne, jota minulla oli häntä kohtaan oli viha. En ymmärrä, miten mielessä viha ja rakkaus sekoittuivat keskenään. Häntä miettiessäni syke nousi pilviin, stressihormoneita alkoi virrata ja kehoni valmisti minua taistele- tai pakene reaktioon. Parisuhteesta lähteminen ei ole aina helppoa. Varsinkin, kun pelko siitä, että toinen tappaa itsensä on parisuhteesta lähtemisen tiellä.

Tällä hetkellä emme ole puheväleissä. Meillä on kuitenkin paljon yhteisiä kavereita, joten on mahdotonta olla kuulematta hänestä ystäviltäni. Tuntuu niin pahalta, kun kuulen, että edelleen hän salailee huumeiden- ja alkoholinkäyttöään. Olisin halunnut osata auttaa paremmin, vaikka tiedän päihteistä vieroituksen olevan haastavaa. Vaikka edelleen tunnen vihaa häntä kohtaan, toivon hänen joskus tulevan järkiinsä ja hakevan apua. Jos ei itsensä vuoksi, niin läheistensä vuoksi. Selvinpäin hän on mukava ja sosiaalinen ihminen. Selvinpäin hän osaisi myös varmasti olla hyvä isä. Vahinko vain, kun sitä selväpäistä ihmistä ei taida olla enää olemassa. On kurjaa nähdä, miten pohjimmiltaan hyvä ihminen voi pilata elämänsä niin nuorena.

Suhteen jälkeen olen kasvanut henkisesti ja koen sanonnan "se mikä ei tapa vahvistaa" pitävän täysin paikkansa! Silloin tällöin saatan nähdä hänestä painajaisunta ja herätä vihan täyttämään tunteeseen. Ehkä minulle on jäänyt tästä suhteesta jonkinasteiset traumat, minkä vuoksi en enää halua olla kunnolla sitoutunut ja haluan vain elää avoimessa parisuhteessa. Vinkkinä muille, jotka joutuvat kituuttelemaan jonkinlaisessa parisuhdeväkivallassa: Jättäkää kumppaninne! Tehkää se mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, heti kun väkivaltaa alkaa ilmenemään. Ihmiset eivät muutu noin vain. Helpoimmalla pääsee, kun ottaa asenteen, että kerran tämä kirpaisee. Kaikki tietävät, että jättämisestä seuraa sydänsuruja. Sydänsurut ovat perseestä, mutta se mitä sillä päätöksellä voittaa on jotain korvaamatonta. Raskas taakka vyöryää pois jostain rintakehän kohdalta ja tulee paljon kevyempi olo. Sisältä kumpuaa uusi valoisa minä. Tsemppiä!