Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

WEMBULA

tiistai 23. syyskuuta 2014

Kokemani parisuhdeväkivalta

Ensimmäistä kertaa ex-poikaystäväni nähdessä hänestä saa kiltin ja asiallisen kuvan. Hän on kohtelias, huumorintajuinen ja ystävällinen herrasmies, joka ei voisi satuttaa kärpästäkään. Tapasimme ensimmäisen kerran baarissa. Aloimme seurustella nopeasti tutustuttuamme toisiimme. Rakastuin hänen huumorintajuun, hymyyn ja rentoon elämänasenteeseen. Olen aina käynyt kuumana räppäreihin ja se varmasti olikin suurin syy, miksi ihastuin häneen. Alussa vain nauroin hänen alkoholinkäytölle. "Hahah taasko sä oot humalassa." "Et kai sä nyt taas ala ryyppäämään hahah." Muutaman kuukauden päästä tajusin, että en ole vielä kertaakaan nähnyt häntä selvinpäin. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että hänellähän on alkoholiongelma. Hänellä oli suvussa alkoholiongelmaa ja isä oli ollut alkoholisti nuoresta pitäen. Poikaystäväni äiti oli kieltänyt näkemästä muualla asuvaa alkoholisti-isää. Silti poikaystäväni vietti salaa aikaa isänsä luona.

En ollut koskaan ennen tavannut ihmistä, jolla oikeasti oli alkoholiongelma. Joivathan monet ystäväni lähes päivittäin, mutta poikaystäväni alkoholinkäyttö aiheutti jatkuvasti ongelmia hänen elämäänsä. Hän ei itse suostunut ongelmaa myöntämään. Suomessa alkoholinkulutus on nuorilla suurta, joten ero kunnon alkoholiongelman ja runsaan alkoholinkäytön välillä on häilyvä. Alkoholiongelma on kyseessä ainakin silloin, jos se alkaa häiritsemään ja rajoittamaan elämää. Poikaystäväni oli töissä asiakaspalvelijana. Hän joi ennen työvuoroa, töissä ja töiden jälkeen. Hän oli humalassa töissä. Silmät seisoivat päässä ja puhe sammalsi. Varoituksia sai, mutta ei koskaan potkuja. Häpesin silmät päästäni, miten kukaan kesti katsoa humalaista asiakaspalvelijaa.

Poikaystäväni oli jatkuvasti humalassa. Jos juomisen lopetti kesken, vieroitusoireet alkoivat. Kädet alkoivat täristä, tuli kova päänsärky, levottomuutta ja ahdistuneisuutta. Pian alkoholin rinnalle tulivat huumausaineet. Kannabiksen käyttö oli päivittäistä. Kannabiksen käytön hyväksyn kunhan sen käyttö ei häiritse muuta elämää eikä käyttö ole päivittäistä. Poikaystäväni tuli kuitenkin entistä sekavammaksi, uhkaavammaksi ja päällekäyvemmäksi kannabiksesta. Hän huusi minulle ja huoritteli minua. Ei osannut muuta kuin haukkua. Amfetamiinia meni silloin tällöin. Jotain nappejakin meni siinä sivussa.

Tykkään keskustella toisten tunteista ja ajatuksista tunteiden takana. Yritin pitää säännöllisesti keskustelutuokioita poikaystäväni kanssa ja auttaa häntä sanoittamaan tunteitaan. Pikkuhiljaa hän alkoi myöntää alkoholiongelmansa. Sain hänet tajuamaan, että tarvitsee apua. Rohkaisin menemään työterveyshuoltoon. Lääkäriltä hän sai antabuskuurin. Muutaman viikon ajan tuntui, että antabuskuuri auttoi ja näin poikaystävääni selvinpäin. Aloin nähdä tunnelinpäässä valoa ja uskoin, että suhteellamme voisi olla vielä pieni mahdollisuus toimia. Jostain kumman syystä aloin taas saamaan hänet kiinni ryyppäämisestä. Joskus hän oli tosin ihan tulipunainen ja heikkohappisen näköinen. Silloin lienee kyseessä olleen antabusreaktio. Toisinaan hän oli taas kännissä eikä puheesta saanut mitään selvää. Antabuskuuriin hän ei siis sitoutunut. Edelleen hän jatkoi salaa juomista. Reppu oli aina täynnä kaljaa. Kaljaa löytyi milloin mistäkin piilopaikoista.

Poikaystävästäni ei enää ottanut selvää. Häneen ei voinut edes luottaa. Hän valehteli päivittäin. En tiennyt missä aineissa hän oli. Aina kun kysyin: "Mitä sä olet tänään ottanut?", sain vastaukseksi: "En vittu mitään." Olin turhautunut. En tiennyt mitä tehdä. En voinut luottaa poikaystävääni lainkaan. Hän saattoi mennä parvekkeelle ja yskäistä, samalla avaten kaljatölkin. Kun menin parvekkeelle kysymään: "Aloitko sä taas juomaan?", hän vastasi aina kieltävästi. Sitten otin penkin alta piilossa olevan avatun täysinäisen kaljatölkin käteeni ja kysyin, että "Mikä tämä on?". Vastaukseksi sain vain mulkaisun tai kunnon huorattelut ja haukkumiset.

Olen joutunut tekemään niin paljon hänen puolesta ja joutunut kärsimään senkin edestä. Hän on kännipäissään mennyt loukkaamaan itsensä useampaan kertaan. Olen joutunut kuskaamaan hänet sairaalaan haavojen sulkuun, jossa hän on taas selittänyt lääkärille: "Ihan selvinpäin olin koko ajan. Joku vaan tönäisi mua ja kaaduin." Eihän kukaan sitä voinut uskoa. Huomasi sen jo poikaystäväni huojuvasta kävelystäkin. Olen jäänyt oven ulkopuolelle yöllä -15 asteen pakkaseen 20 kilometrin päästä kodistani, kun poikaystäväni oli sammunut sisälle.

Hän ajautui perhekriisiin. Veli katkaisi yhteydenpidon kokonaan. Veli häpesi häntä eikä enää halunnut olla missään tekemisissä tämän kanssa. Poikaystäväni oli kunnon nisti. Minä olin huolissani. Olin jo liian kiintynyt poikaystävääni, enkä pystynyt häntä jättämään. Halusin vain auttaa häntä. Pelkäsin hänen toteuttavan itsemurhasuunnitelmansa viimeistään silloin, kun olisin hänet jättänyt. Jotkut poikaystäväni ystävätkin huomasivat hänen käyttävän henkistä väkivaltaa minua kohtaan. Olikin ihana avautua hänen kavereillensa. Tuntui, että hänen ystävät ymmärsivät.

Halusin jutella poikaystävälleni, kuinka pahalta minusta tuntui ja, kuinka huolissani olin hänestä. En vain enää jaksanut katsoa, miten toinen riistää elämänsä pois käsistä. Hän kertoi minulle itsemurha-aikeista. En uskaltanut kertoa kenellekään. Pelotti ja ahdisti. Tuntui, että poikaystäväni uhkaili minua. Pelkäsin omaa poikaystävääni. Hän huusi minulle päivittäin. Ei arvostanut mitään mitä tein. Kaikki oli päin vittua. Ei osannut muuta kuin haukkua ja huutaa. Hän ei koskaan lyönyt minua tai käyttänyt fyysistä väkivaltaa. Joskus saattoi kännipäissään tönäistä, mutta ei muuta. Siitä saan olla tyytyväinen. Vaikka joskus tuntuukin siltä, että henkinen väkivalta on pahempaa kuin fyysinen väkivalta. Usein hän kuitenkin uhkaili ja löi nyrkillä seinään.

Hän poltti tupakantumppien jämiä kadulta. Lainasin hänelle ruokaan rahaa eikä hänellä ollut aina varaa maksaa takaisin. Velkaa kertyi. Luottotiedot olivat jo kauan aikaa sitten menneet. Sähköt menivät usein asunnosta, sillä hän ei ollut maksanut sähkölaskuja. Vuokria oli niin paljon maksamatta, että hän sai lopulta asunnosta häädöt. Jollain ihmeen kaupalla hänen onnistui saada äidiltään muutamia tonneja lainaan vuokran maksuun ja hän sai asunnon takaisin. Hän laihtui jatkuvasti ja oli täysin aliravittu.  Kaikki jäljellä olevat rahat hän tuhlasi päihteisiin. Ruokaan ei niiden jälkeen ollut varaa.

Olin itsekin sekoamassa poikaystäväni sekoiluista. En ollut kertonut perheelleni mitään. En kehdannut. Häpesin poikaystävääni. Viimeisen pisaran sain, kun poikaystäväni tuli perheeni luokse kylään sekaisin kuin seinäkello. Olin romahtaa siihen paikkaan. Soitin ystävälleni, että en kestä enää. Meillä oli sovittuna tuplatreffit ystäväpariskuntani kanssa leffateatterissa ja sovittiin, että menen kuitenkin elokuviin, jotta voin avautua ystävälleni. Itku kurkussa kävelin poikaystäväni kanssa leffateatteriin, jonne hän lopulta sammui. Sanoin, että en enää ikinä halua nähdä häntä. Menin perheeni luo yöksi. Poikaystäväni seurasi perässä, vaikka olin sanonut, että se on loppu nyt. Kotona kaikki olivat jo nukkumassa. Jostain kumman syystä annoin poikaystäväni vielä tulla minun luokse nukkumaan. Pelkäsin, että hän vielä sekavana loukkaa itsensä, jos jätän hänet heitteille ulos. Aamulla herättyämme menimme syömään aamupalaa. Muu perhe oli jo aamupalapöydässä. Siinä sitten kerettiin muutama minuutti rupatella perheeni kanssa ja syödä aamupalaa, kunnes yhtäkkiä sain äkillisen stressireaktion ja aloin itkeä. Sen jälkeisiä tapahtumia en enää muistakaan. Äidille ilmeisesti kerroin kaikein. Jossain vaiheessa poikaystävänikin lähti, mutta en muista milloin ja miten.

Muutaman kerran näimme jälkeenpäin vielä kaverilinjalla. Harrastimme vielä aikuisten juttuja, kunnes erään kerran jälkeen tuli selville, että hänellä on tyttöystävä. Se tästä vielä puuttui. Pettämässä uutta tyttöystäväänsä minun kanssani. Viimeiset touhut loppuivat siihen paikkaan.

Jälkeenpäin olen jäänyt katumaan, miksi suhteen antoi vain jatkua, vaikka tiesi, että suhteella ei ole tulevaisuutta. Oli ihan uskomattoman vaikeaa lähteä pois. Kiinnyn helposti ihmisiin ja kyseessä oli liian syvä kiintymyssuhde. Järki käski lähteä, mutta tunteet eivät pystyneet päästämään irti. En enää tiennyt mitä oli rakkaus. Sanoin rakastavani poikaystävääni, mutta tunne, jota minulla oli häntä kohtaan oli viha. En ymmärrä, miten mielessä viha ja rakkaus sekoittuivat keskenään. Häntä miettiessäni syke nousi pilviin, stressihormoneita alkoi virrata ja kehoni valmisti minua taistele- tai pakene reaktioon. Parisuhteesta lähteminen ei ole aina helppoa. Varsinkin, kun pelko siitä, että toinen tappaa itsensä on parisuhteesta lähtemisen tiellä.

Tällä hetkellä emme ole puheväleissä. Meillä on kuitenkin paljon yhteisiä kavereita, joten on mahdotonta olla kuulematta hänestä ystäviltäni. Tuntuu niin pahalta, kun kuulen, että edelleen hän salailee huumeiden- ja alkoholinkäyttöään. Olisin halunnut osata auttaa paremmin, vaikka tiedän päihteistä vieroituksen olevan haastavaa. Vaikka edelleen tunnen vihaa häntä kohtaan, toivon hänen joskus tulevan järkiinsä ja hakevan apua. Jos ei itsensä vuoksi, niin läheistensä vuoksi. Selvinpäin hän on mukava ja sosiaalinen ihminen. Selvinpäin hän osaisi myös varmasti olla hyvä isä. Vahinko vain, kun sitä selväpäistä ihmistä ei taida olla enää olemassa. On kurjaa nähdä, miten pohjimmiltaan hyvä ihminen voi pilata elämänsä niin nuorena.

Suhteen jälkeen olen kasvanut henkisesti ja koen sanonnan "se mikä ei tapa vahvistaa" pitävän täysin paikkansa! Silloin tällöin saatan nähdä hänestä painajaisunta ja herätä vihan täyttämään tunteeseen. Ehkä minulle on jäänyt tästä suhteesta jonkinasteiset traumat, minkä vuoksi en enää halua olla kunnolla sitoutunut ja haluan vain elää avoimessa parisuhteessa. Vinkkinä muille, jotka joutuvat kituuttelemaan jonkinlaisessa parisuhdeväkivallassa: Jättäkää kumppaninne! Tehkää se mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, heti kun väkivaltaa alkaa ilmenemään. Ihmiset eivät muutu noin vain. Helpoimmalla pääsee, kun ottaa asenteen, että kerran tämä kirpaisee. Kaikki tietävät, että jättämisestä seuraa sydänsuruja. Sydänsurut ovat perseestä, mutta se mitä sillä päätöksellä voittaa on jotain korvaamatonta. Raskas taakka vyöryää pois jostain rintakehän kohdalta ja tulee paljon kevyempi olo. Sisältä kumpuaa uusi valoisa minä. Tsemppiä!

Tunnisteet: , , , , , , , ,

2 kommenttia:

9. lokakuuta 2014 klo 18.59 , Blogger fewwordsmorepictures kirjoitti...

En tiedä muistatko mua, mutta olin kerran teillä käymässä ja sitten oltiin paikallisessa myös, niin huomasin jotain tähän viittaavaa. Huomasin myös tällä miehellä olevan alkoholi ongelma, mutta vanhemmillani on myös niin totesin etten tee asialle mitään, koska se päätös lähtee itsestä. Muistan kun hän sanoi minulle, että on ollut selvinpäin niin ja niin kauan ja nyt on antabus kuuri blaablaa, mutta silti kittasi kaljaa, katsoin vaan silmät pyöreenä että mitä ihmettä. En tiennyt tilanteen olleen noin vakava, mutta todella hyvä kun pääsit tästä suhteesta eroon.

 
10. lokakuuta 2014 klo 4.05 , Blogger Venla Mäki-Ikola kirjoitti...

Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu