Viimeiset fiilikset, hyvästit ja tulevaisuudensuunnitelmat

Taas kerran on hyvästit jätetty ja katse käännetty kohti Suomea. Tällä hetkellä olen Singaporen lentokentällä odottamassa jatkolentoani Frankfurtiin. Olen todella väsynyt ja toivonkin, että saisin nukuttua lentokoneessa, kun ei meinaa tuollaiset eilisen kaltaiset kahden tunnin yöunet riittää millään tälle tytölle. Rakastan useita kuukausia kestäviä reissuja, mutta niissä on aina huonoina puolina ne hyvästien jättämiset. Minulle hyvästien jättäminen on aina ollut vaikeaa ja minun on vaikea hyväksyä sitä, että joitakin ihmisiä en ehkä enää koskaan tule näkemään. Onneksi facebookissa pystyy pitämään yhteyttä ja ehkä saan muutaman ystävän vierailemaankin ennen joulua Suomessa. Ainakin reissu oli kaikin puolin onnistunut ja sain vielä paljon enemmän, mitä Australiasta alun perin tulin hakemaan. En olisi uskonut, että Australiakin voisi muuttaa minua ihmisenä. Niin se vain on, että kaikki vähänkään pidemmät reissut muuttavat ajattelumaailmaa ja käsitystä itsestään. Itsestään löytää uusia asioita ja oppii ymmärtämään omia ajatuksiaan paremmin.

Lauantaina oli läksiäisbileeni ja yritin hyvästellä mahdollisimman monet ystävistäni, vaikka kaikki eivät  päässeetkään paikalle. Tässä vaiheessa en vielä ollut sisäistänyt, että tämä on oikeasti viimeinen viikonloppuni Darwinissa. Sunnuntaina lähdimme Aaronin kanssa viimeiselle road-tripillemme.  Ajoimme taas Litchfieldin kansallispuistoon ja menimme varaamallemme helikopteri-lennolle. En ole aikaisemmin helikopterissa ollut ja kokemus olikin todella mieleenpainuva. Korkeanpaikankammoiselle jo helikopterilento nostaa adrenaliinitasoa ja olinkin täynnä energiaa koko lennon ajan. Lennon ja energianmenetyksen jälkeen väsymys kuitenkin iski ja menimme kansallispuiston nurmikolle makoilemaan. Nukahdimme lusikkaan ja nukuimmekin useamman tunnin. Herättyämme koko puisto oli tyhjentynyt ja me olimme vain kaksin hämärän laskeutuessa Litchfieldiin.

Illalla kävin vielä hyvästelemässä hoitolapseni. Luimme kirjaa ja lauloimme tuiki tuiki tähtöstä. Laitoin tytön viimeisen kerran nukkumaan ja sanoin heippa prinsessalle. Siinä vaiheessa todellisuus  vasta iski, että olen oikeasti lähdössä takaisin Suomeen. Vaikea kuvitella, etten enää näe tuota ihanaa pikkuista palleroa päivittäin. Miten paljon tulenkaan kaipaamaan niitä pieniä varpaita, sitä sydäntä sulattavaa naurua ja sitä, kun näkee rakkaan lapsen kasvavan päivittäin. Seuraavan kerran nähdessämme hänestä on jo kasvanut iso tyttö ja hänellä on pikkusisko hoidettavana. Perhe muuttaa muutaman viikon päästä Queenslandiin isän työn perässä ja perhe sanoi, että olen enemmän kuin tervetullut asumaan heidän luonaan Queenslandia jossain vaiheessa reissatessani. En malta odottaa!

Koko viimeinen ilta oli sekavaa itkua ja naurua. Muistelimme Aaronin kanssa näitä kahta kuukautta, mitä kaikkea olemme yhdessä ehtineet tekemään. Nauroimme hauskoille muistoille ja itkimme tulevalle ikävälle. Pieni osa minussa katuu, että löysin taas uuden miehen. Suomesta lähtiessäni sydämeni itki Frankkia ja nyt sydämeni itkee Aaronia. Miten rakkaus voikin saada ihmisen niin sekaisin. Kaksikymmentäkaksi vuotta olen pystynyt elämään ilman Aaronia ja nyt tuntuu ihan mahdottomalta lähteä tämän luota. Rakkaus saa pääni pyörälle ja mietinkin tosissani useampaan kertaan tänä aamuna, että pitäisikö vain skipata lento ja jäädä Australiaan. Niin hyvä oli olla Aaronin syleilyssä enkä olisi millään tahtonut päästää tätä menemään. Onneksi kuitenkin ajattelin järkevästi ja nousin lentokoneeseen, vaikka pahalta se tuntuikin.

Tulevaisuudensuunnitelmani ovat taas muuttuneet. Edelleen haluan valmistuneena sairaanhoitajana lähteä pidemmälle reissulle kehitysmaihin tai sota-alueelle vapaaehtoistyöhön. Se ei kuitenkaan välttämättä tule tapahtumaan seuraavana eikä sitäkään seuraavana vuonna. Tällä hetkellä haaveilen sairaanhoitajan työstä Australiassa. Työ vaikuttaa helpolta eikä läheskään niin raskaalta kuin Suomessa, mitä nyt sairaanhoitajien kanssa pääsin Darwinissa juttelemaan. Olen myös miettinyt hengenpelastaja-kurssin käymistä Australiassa. Kilpauinti- ja sairaanhoitaja-tausta ovat varmasti minun etuina tässä ammatissa. Olen myös miettinyt yliopistoon jatko-opiskelemaan lähtemistä. Sairaanhoitaja-koulutuksen jälkeen pystyy opiskelemaan apulaislääkäriksi muutamassa vuodessa Australiassa. Suunnitelmat ovat siis edelleen auki. Toisin sanottuna olen aivan pihalla, mitä aion neljän kuukauden päästä tehdä ja tulenko enää koskaan olemaan Aaronin kanssa yhdessä. 

Nyt on kuitenkin aika kääntää sivua. Taas on yksi kappale elämässäni päättynyt ja uusi kappale alkamassa. Onneksi muistot jäävät elämään eikä mikään voi kauniita muistoja minulta pois ottaa.

"I want to be with you." 

"I want to wait for you." 

"I have never fallen in love with anyone so fast." 

"Venla, this is crazy. I have known you for two weeks and I'm already falling for you."

"I just want to steal you and keep you."

"You're my dream girl. I have dreamt about you all this time." 

"I love every little thing about you. I wouldn't change anything."

"We are the perfect match."

"You're my darling, my sweetheart, my angel."

"I want to grow old with you and have babies with you."

"I would do anything for you baby."

Tunteiden vuoristorataa eron jälkeen

Avoimen suhteen päättyminen ei tunnu samanlaiselta kuin suljetun suhteen päättyminen. Avoimen suhteen aikana on saanut olla muidenkin kanssa, joten suhteen päätyttyä kynnys lähteä kokeilemaan uusia tuulia ei ole niin korkea. Suljetun suhteen päättyessä on paljon jännempää lähteä baariin iskemään miehiä, kun sitä ei ole suhteen aikana päässyt tekemään. Uskon toisen ylipääsemisen olevan helpompaa avoimessa suhteessa kuin suljetussa suhteessa juurikin sen takia, että on saanut elää puoliksi sinkkuelämää. En kuitenkaan väitä tämän olevan helppoa. Tämä on kaikkea muuta kuin helppoa. Oli suhde sitten avoin tai suljettu, kummankin suhdemuodon päättyessä sydän on pirstaleina ja tulevaisuudensuunnitelmat hajonneina. Jäljelle jää tyhjyys ja yksinäisyys. Kaikki tiet ovat taas avoimia eikä tulevaisuudensuunnitelmissa enää tarvitse ottaa toista huomioon. Suunnitelmat voi tehdä itse omien kiinnostusten ja tarpeiden mukaan.

Sydänsurut eivät ole estäneet minua nauttimasta elämästä täällä maapallon toisella puolen. Olen pystynyt tutustumaan uusiin ihmisiin ja saanut jo hyvinkin läheisiä ystäviä. Olen myös tutustunut miespuolisiin ihmisiin ja käynyt useammillakin treffeillä. Ikävöin Frankkia jatkuvasti, mutta en ole antanut sen estää elämääni. Jos olisin tällä hetkellä Suomessa elämässä tavallista arkea, olisin luultavasti vain maannut sängyn pohjalla ja itkenyt kaiket päivät. Erot ovat olleet minulle aina vaikeita enkä tiedä mitään pahempaa kipua kuin sydänsurut. En edes pysty kuvittelemaan, miten vaikeaa Frankilla on ollut. Frankilla sama arki on jatkunut. Minulla taas kaikki on aivan uutta ja jännittävää. Ikävöintiin ei oikeastaan edes jää kovin paljoa aikaa.

Toisen ylipääsemistä ei varmasti helpota se, että juttelemme Frankin kanssa edelleen päivittäin netin välityksellä. Juttelemme tunteista, elämästä, arjesta, uusista tuttavuuksista, Australiasta ja kaikesta mahdollisesta. Kysymme toistemme mielipiteitä toistemme naisista ja miehistä. Jaamme keskenämme kaiken. Tämä on helppoa, sillä olemme tehneet samaa suhteemme aikana. Erona vain on se, että suhteemme aikana olimme harvoin mustasukkaisia. Nyt molemmilla on jonkinnäköisiä mustasukkaisuuden tunteita. Ehkä olisi vain helpompaa olla tietämättä Frankin toisista naisista ainakin näin varhaisessa vaiheessa. Toisaalta on hienoa nähdä, että molemmat pystyvät jatkamaan elämäänsä erosta huolimatta. Kukaan ei kiellä pitämästä hauskaa vastaeronneena.

Tällä hetkellä elän tunteiden vuoristoradassa. Ikävä on pahinta aina iltaisin juuri nukkumaanmennessä. Muutaman kerran täällä ollessani olen itkenyt itseni uneen. On ollut niin kova ikävä ja tuntunut siltä, kuin rintaa revittäisiin auki. Aamulla herätessäni ajattelen heti ensimmäisenä Frankkia. Illalla nukkumaanmennessä Frank on viimeinen asia, joka on mielessäni. On vaikea nukahtaa, jos toiselle ei saa toivottaa hyviä öitä. Tiedän, että toiseen pitäisi pitää pidempää välimatkaa, jotta voisi pikkuhiljaa antaa tunteiden laantua ja päästä tämän yli. Se vain on hyvin hankalaa. Yritimme pitää taukoa juttelemisesta, mutta pystyimme olla juttelematta vain hieman yli vuorokauden. Juttelutauko ei todellakaan tuntunut hyvältä. Aina kun jotain tapahtui, olisi siitä heti ensimmäisenä halunnut kertoa Frankille. Frank on kuitenkin yksi parhaista ja läheisimmistä ystävistäni.

Meidän erostamme on nyt kulunut kaksi viikkoa, vaikka se tuntuukin useammalta kuukaudelta. Tuntuu pahalta, kun meillä ei ole enää yhteistä tulevaisuutta. Olin jo mielessäni nähnyt meidät asumassa yhdessä omakotitalossa ja pikku-Frankin tai pikku-Venlan juoksentelemassa omalla pihalla. Olin mielessäni luonut meille tulevaisuuden, mutta nyt sitä ei enää ole. Frank tulee rakentamaan tulevaisuuden jonkun toisen naisen kanssa ja minä jonkun toisen miehen kanssa. Kuulostaa aika hurjalta. Pystyn onneksi hyväksymään sen, että emme ole enää pariskunta. Tunnelin päässä näkyy jo valoa. On se vaan niin, että elämää ei pysty ennustamaan. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Siksi pitäisikin elää hetkessä eikä suunnitella liikaa tulevaa.

Seurustelukierteestä itsenäistymiseen

Olen asettanut Australian matkani tavoitteeksi itsenäistymisen. Tiedän, että se kuulostaa hölmöltä, sillä asun työnantajani perheen asunnossa. Tässä kohtaa itsenäistymisellä tarkoitankin sitä, että osaisin olla yksin ilman pakonomaista tarvetta miehelle. Viimeiset neljä vuotta olen seurustellut lähes putkeen kolmen eri miehen kanssa. Suhteiden välillä on ollut vain muutamia hassuja viikkoja. Edellisen välissä taisi jopa olla melkein kaksi kuukautta, mutta tänä aikana olin yhden toisen miehen kanssa tiiviisti yhdessä. Emme kuitenkaan seurustelleet. Laastarisuhteiksi en suhteitani kutsuisi. Minulla vain on tapana ihastua ja rakastua todella herkästi, vaikka miesmakuni onkin aika suppea. Ihastun vain tietyn tyyppisiin miehiin, mutta sellaisen sattuessa kohdalle se on menoa se.

Minulla on käynyt hyvä tuuri sen suhteen, että olen usein löytänyt minun tyyppisen miehen niinkin nopeasti. Australiassa vielä näyttäisi olevan hyvinkin paljon minun tyyppisiäni miehiä, joten saa nähdä miten käy. Pyrin kuitenkin pysymään sinkkuna mahdollisimman pitkään. Mikä kiire minulla on jatkuvasti olla jonkinlaisessa parisuhteessa? Toki treffeillä voin käydä ja pitää hauskaa, mutta parisuhde (minun kohdallani avoin suhde) saa kyllä odottaa. Ainakin harkitsen tuhanteen kertaan ennen kuin mihinkään vakavampaan suhteeseen ryhdyn. Pitää pystyä elämään yksin. Minulta puuttuu sellainen taito, mutta toivottavasti tämän reissun jälkeen sellainen lähtee Suomeen minun mukaani. Siis taito; ei mies.

Miksi erosimme?

Frankin ja minun ero tuli vähän puskan takaa itse kullekin. Päätös eroon oli yhteinen. Suhteellamme meni hyvin, mutta etäsuhde ei ollut enää vaihtoehto. Viime etäsuhteemme Afrikan ja Suomen välillä oli suoraan sanottuna perseestä. Toista ikävöi niin paljon, ettei elämisestä saanut kaikkea mahdollista irti. Emme haluneet niin käyvän uudestaan, joten päätimme erota. Etäsuhde avoimessa suhteessa on kuitenkin suhde. Silloin on sitoutuneena toiseen eikä voi vain unohtaa toisen olemassaoloa. Silloin ei myöskään ole täysin sinkku ja yhden illan juttujen sattuessa kohdalle täytyy muistaa kertoa olevansa avoimessa suhteessa. Ero oli kaikinpuolin helpompi vaihtoehto. Kesä kuitenkin on rakkauden ja hellyyden aikaa. Helpompaa on olla sinkkuna, kun on vapaa menemään ja olemaan miten päin haluaa. Toki eron tuoma suru vaikuttaa osittain matkaani. Onneksi kaikki on uutta ja ihmeellistä eikä aikaa murehtimiseen oikeastaan jää. Tulemme Frankin kanssa kuitenkin aina olemaan hyviä ystäviä. Pystymme edelleen puhumaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Frank on minun paras miespuoleinen ystäväni. Suomeen palattuani tulemme varmasti olemaan edelleen kuin paita ja peppu. Emme myöskään ole hylänneet suunnitelmaamme yhteisestä Aasian matkasta valmistumiseni jälkeen. Erosimme sovussa eikä kumpikaan kanna toiselle kaunaa. Ystävyytemme on pysyvää ja tulee varmasti jatkumaan koko elämämme ajan!

Mukavaa viikonloppua kaikille! Meitsi lähtee tsekkaamaan mitä Aussi-yöelämällä on tarjottavana!

Yhteinen polkumme päättyy tähän

Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Meidän kahden vuoden taipaleemme on tullut päätökseen. Olemme päättäneet jatkaa eri teitä. Minulla tulee aivan järkyttävä ikävä tätä miestä. Ero on kuin pieni kuolema. En osaa sanoin kuvailla, miltä minusta tällä hetkellä tuntuu. Tuntuu, että askeleet eivät kanna. Millä tahansa askeleella saatan romahtaa enkä enää pääsekään ylös. Tuntuu, kuin maailma olisi pysähtynyt tähän hetkeen. Rinnassa tuntuu raskaalta. Jokainen hengenveto tuntuu työläältä. Itkusta ei meinaa tulla loppua. Surun läpi on vaikea nähdä mitään positiivisia asioita. Jokainen edessä häämöttävä päivä näyttää synkältä. Olo on toivoton. Tuntuu, että muserrun ja kuihdun. Tulevaisuus on sirpaleina. Unelmat ja pilvilinnat ovat hajonneina. Kaikki näyttää sumealta. Ei enää ihania keskusteluja. Ei enää yhteistä naurua. Ei olkapäätä, mihin nojata, syliä mihin käpertyä. Ei enää sitä  tuttua lämpöä ja rakkautta. Tunnelin päässä näyttää tällä hetkellä synkältä, mutta aina olen synkimmistäkin ajoista selvinnyt. Asioilla on onneksi tapana järjestyä. "Pain makes you stronger. Tears make you braver. Heartbreaks make you wiser. So thank the past for a better future."

Videoon pääsee tästä.

Kiitos rakas näistä kahdesta vuodesta. Mun tulee niin kova ikävä! :(

Ollako vai eikö olla? -Sinkkuna vai parisuhteessa.

Sinkkuelämässä ja seurusteluelämässä on molemmissa hyviä ja huonoja puolia. Itse olen elänyt suurimman osan elämästäni sinkkuna. Olen seurustellut kahden miehen kanssa ja tällä hetkellä olen avoimessa parisuhteessa. Jos sinkkuelämä ja parisuhde-elämä alkaa tökkimään, avoin parisuhde voi olla vastaus näihin ongelmiin.

Kun olin sinkku, kaipasin läheisyyttä ja sitä, kun voi käpertyä toisen kainaloon ja sanoa "minä rakastan sinua". Olin niin läheisyydenkipeä. Kaipasin syleilyä, halaamista ja pussaamista. Illalla ennen nukkumaanmenoa masensi ja tuntui siltä, että en koskaan löydä "sitä oikeaa". Yritin väsätä tyynyistä taakseni isoa lusikkaa, mutta se ei tuntunut lainkaan samanlaiselta kuin aito rakas poikaystävä-lusikka. Oli jotenkin haikea ja tyhjä olo. Tarvitsin sen lämpöpatterin taakseni ja käden, jota saisin rutistaa. Tietysti olin myös puutteessa ja kaipasin kunnon seksiä miehen kanssa, jota rakastaa. Yhden illan jutut ja panokaverisuhteet veivät pahimmat puutteet mennessään, mutta en silti kokenut saavani seksistä tarpeeksi. Parisuhteessa kumppanukset osaavat lukea toistensa ajatuksia ja molemmat tietävät sängyssäkin mitä toinen juuri sillä hetkellä haluaa. Sinkkuna voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka olisikin laaja ystäväpiiri. Monilla kavereilla on kuitenkin tyttö- tai poikaystävät ja he hengaavat usein keskenään. Kolmantena pyöränä oleminen on jotain niin kamalaa. Parisuhteen syvyys ja arkisuus tarjoavat parhaat puitteet keskustelulle ja maailman ihmettelylle. Sinkkuna kaipaa sitä, kun voi tekstata tai soittaa maailman tylsimmistäkin asioista poikaystävälleen. Poikaystävälle voi puhua kaikesta vertavuotavasta peräpukamasta avaruuden ääri-ilmiöiden pohtimiseen saakka ja hän kuuntelee. Häntä kiinnostaa sellaisetkin asiat, joita ystäviä ei ehkä kiinnostaisi. Hän jaksaa kuunnella (POIKKEUS: Jos on pelaamassa CS:sää tai änäriä), koska rakastaa sinua ja rakastaa kuulla ääntäsi.

Sinkkuelämässä on toisaalta taas hyviäkin puolia. Sinkkuna on enemmän aikaa viettää ystävien kanssa ja tehdä tyttöjen juttuja. Keskustelut ja juoruaminen miehistä ystävien kanssa on parasta aikaa. Sinkkuna ei tarvitse aamuisin lintsata koulusta sen takia, että vieressä on joku överi ihana rakkauspakkaus, jota ei millään halua jättää yksin sänkyyn. Sinkkuna ei tarvitse sitoutua mihinkään päätöksiin tai tulevaisuuden suunnitelmiin. Päätökset saa tehdä yksin, ei tarvitse tehdä kompromisseja ja kaikki maailman ovet ovat avoinna. Sinkkuna ei tarvitse stressata parisuhteen kuumottavista kysymyksistä: "Onko suhteella tulevaisuutta?", "Rakastaako hän minua ikuisesti?". Baari-iltoina saa vapaasti flirttailla niin monen miehen kanssa kuin sielu sietää eikä tarvitse stressata sitä, että kiinnostusta herättävän miehen kanssa ei voi edetä ajatusta pidemmälle. Pilkun tullessa mukaan saa napata herkullisimman miehen ja harrastaa koko aamuyön kiihkeää ja intohimoista känniseksiä. Joka ilta saa mennä kenen tahansa luo yöksi pussailemaan ja harrastamaan aikuistenjuttuja. Se vasta jännää on! Tylsän hetken tullen koulussa tai bussissa saa napata puhelimen käteen ja alkaa siirtämään miehiä raksiin ja sydämiin Tinderissä. Harva suhde varsinkaan nuorena kestää. Sinkkuna siis välttyy kamalilta sydänsuruilta. Moni parisuhde päätyy jatkuessaan yhteen muuttamiseen. Sinkkuna saa omaa aikaa ja tilaa juuri silloin kun sitä tarvitsee ja juuri niin paljon kuin sitä haluaa. Sinkkuna ei myöskään päästä itseään repsahtamaan. Pitäähän itsensä pitää hyvännäköisenä toisille sinkkukokelaille! Silloin tällöin sinkkuelämä vituttaa, mutta siihen ei ainakaan koskaan kyllästy. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus metsästää lisää sinkkuja!

Parisuhteen ensimmäinen vuosi on täydellistä aikaa. Tunne siitä, että minne tahansa meneekin minua odottaa aina joku takaisin. Tuntee, että minusta välitetään ja minä olen tärkeä. Toista oppii ymmärtämään ja tuntemaan paremmin. Rakkaus syvenee. Seksi on intohimoista ja nautinnollista. Joka yö saa nukahtaa oman kullan kainaloon ja herätä ihanan tuhisijan vierestä. Muutaman vuoden päästä toisen naama alkaa pikkuhiljaa vituttaa. Toisen huonot puolet tulevat esiin. Seksistä tulee rutiininomaista eikä se ole enää niin kuumaa tai intohimoista. Halut laskevat ja seksiä harrastetaan huomattavasti vähemmän kuin seurustelun alkutaipaleella. Jompi kumpi alkaa kuolata toisen naisen/miehen perään. Yhdessä ollaan ainoastaan tavan vuoksi. Kuulostaako tutulta? Itselläni tästä ei ole kokemusta, sillä en ole seurustellut niin pitkään paitsi kaukosuhteessa, joka on taas aivan eri maailmansa. Siitä joskus myöhemmin lisää. Näin minä kuitenkin kuvittelisin tilanteen menevän. Seksi ei ole enää tarpeeksi tyydyttävää ja apua lähdetään hakemaan vieraista. Luottamus kaatuu ja koko suhde tasapainottelee kallion kielekkeellä. Sinkkuelämää alkaa ikävöidä, mutta toisesta on niin riippuvainen, että ero tuntuu mahdottomalta.

Tähän kaikkeen löytyy ratkaisu avoimesta suhteesta. Avoimessa parisuhteesa saa pitää kiinni sinkkuuden villistä menosta ja tarpeen tullen palata takaisin kumppanin kainaloon kehräämään. Avoin parisuhde ei kuitenkaan sovi kaikille sen herättämien uusien vieraiden tunteiden takia. Minun kokemuksistani avoimesta parisuhteesta voit lukea lisää tästä linkistä. Parisuhteessa ongelmien tullessa vastaan tulisi niistä jutella kumppanin kanssa. Kaikkia asioita ei kuitenkaan pysty kahdestaan ratkaisemaan, kun asiat tuntuvat ylivoimaisen hankalilta. Tällaisissa tapauksissa voi harkita esimerkiksi tauon pitämistä tai pelkkää aikalisää. Tauko avaa silmiä ja pääsee perille omista ajatuksistaan ja siitä, mitä elämältään haluaa. Tauon ja aikalisän määrittelee jokainen pariskunta yhdessä. Tauon sijaan voi myös harkita ammattiapua esimerkiksi parisuhdeterapiaa. Kaikille sinkuille sanon vinkiksi, että älkää stressatko sen oikean löytämisestä. Nauttikaa sinkkuudesta vielä kun voitte!

Kun rakkaus ei olekaan molemminpuolista

Olen seurustellut kahden ihmisen kanssa elämäni aikana. Rakastin heitä kumpaakin. Rakastan toista edelleen hyvänä ystävänä. Olen ollut useampaan mieheen rakastunut, vaikka virallisia seurustelusuhteita on ollut vain kaksi. Olen aina rakastunut helposti ja ihastunut vielä herkemmin. Olen kokenut sydänsuruja, vaikka usein sydänsurut ovat johtuneet jostain aivan toisesta syystä kuin rakkauden vastakaiun puuttumisesta. Joskus vain ei ole ollut oikea aika tai paikka jatkaa rakastumisesta seurusteluun. Ihastumisia on ollut pilvin pimein.

Yli vuosi sitten tapasin Frankin. Ihastuin häneen saman tien. Ensimmäiset asiat, joihin ihastuin olivat pituus, huumorintaju ja rento elämänasenne. Aloin rakastaa häntä noin kahden kuukauden päästä ensimmäisestä tapaamisestamme. Rakkauden tunnustaminen on ollut minulle aina helppoa. Kerroin rakastavani Frankkia heti kun koin tuntevani niin. Frank ei tuntenut samoin. En saanut rakkaudelle vastakaikua. Ystäväni sanoivat minulle, että älä hullu mene sanomaan rakastavasi häntä, kun tiedät että hän ei koe samoin. En ollut tässä vaiheessa vielä varma rakastinko häntä pelkästään ystävänä vai oliko rakkaus vielä syvempää kuin ystävää kohtaan tuntemani rakkaus.

Olin tietysti pettynyt, kun Frank ei tuntenut samoin. Se ei silti poistanut rakastumisen tunnetta kehossani. Olen aina ollut tarmokas ja päättäväinen ihminen. Jos jotain olen halunnut, olen tehnyt kaikkeni sen saamiseksi enkä koskaan luovuttanut. Olen lähes aina saanut ihastumiselleni/rakastumiselleni vastakaikua. Torjutuksi tuleminen oli minulle vieras tunne. Se muistutti kuitenkin hyvin paljon tunnetta, joka minulla oli silloin, kun koin parisuhdeväkivaltaa ja tunnetta kun jouduin jättämään poikaystäväni Yhdysvaltoihin muuttaessani takaisin Suomeen. Toisaalta taas se tuntui aivan erilaiselta. Se antoi minulle voimaa taistella tie toisen sydämeen. En halunnut luovuttaa. Mietin myös oliko taistelussa mitään järkeä. Kahdessa kuukaudessa Frank oli jo nähnyt paljon minua, eikä omaa luonnetta voi lähteä muuttamaan. Jos toisen luonne ei nappaa, ei sille vain mahda mitään. Tapasimme Frankin kanssa kesä-syksyllä, jolloin oli vielä hienot ilmat ja alkoholin kittaaminen oli muodissa. Frank ei ole koskaan pitänyt minusta humalassa. Onhan se totta, että käyttäytymiseni muuttuu aika radikaalisesti humalassa. Muutun muutaman vuoden nuoremmaksi ja muistutan teini-ikäistä, joka on ensimmäisen kerran koskenut alkoholiin.

Onneksi talvi tuli pian ja bileviikonloput harvenivat. Olimme henganneet Frankin kanssa tiiviisti yhdessä. Ihastus oli molemminpuolista, mutta edelleenkään Frank ei rakastanut minua. Olin jo tottunut siihen ja asia oli minulle ok. En yrittänyt saada Frankkia rakastumaan minuun ja ajattelin, että tässä fuckbuddy-suhteessa on hyvä olla. En muutenkaan halunnut seurustella. Pystyin keskustelemaan Frankin kanssa tunteistani ja Frank tiesi, että olin tähän rakastunut. Vuosi vaihtui ja kolmen kuukauden Afrikanmatkani alkoi olla käsillä. Hyvästelin Frankin Helsingin lentokentällä.

Onneksi Afrikassa toimi silloin tällöin netti ja pystyin olemaan kontaktissa Frankkiin. Ikävöimme molemmat suunnattomasti toisiamme. Frankilla oli varmasti vielä kovempaa aikaa, kun hänellä jatkui normaali arki Suomessa, mutta ilman minua. Minulle kaikki oli sentään uutta. Näin asioita, joita en tule ikinä näkemään Suomessa. Jokainen päivä oli omalla tavallaan jännittävä. Muutaman viikon päästä lähdöstäni Afrikkaan Frank kertoi rakastavansa minua. Se tuntui hyvältä. Epäilin silti koko kolmen kuukauden ajan jatkuisiko rakkaus, kun palaisin takaisin Suomeen. Jos tämä olikin vain Frankin tapa kertoa ikävästä ja painosta sydämellä.

Tässä kuitenkin ollaan. Kahdeksan kuukautta koettu molemminpuolista rakkautta. Rakastuminen on syventynyt minun osaltani vuoden aikana hurjasti. Tuntuu, että päivä päivältä rakastun häneen vain enemmän ja enemmän. Rakastumisella sanotaan olevan neljä eri vaihetta. Uskon avoimen suhteen pitävän meidät pitkään ensimmäisessä vaiheessa ja alkuhuumassa. Toiseen ei kyllästy niin helposti. Mitä tästä tekstistä opimme? Rakkaus ei aina ole rakkautta ensisilmäyksellä. Rakkauden pystyy rakentamaan. Kun rakkaudelle rakennetaan vankka pohja voi se silloin kestää pidempään.

Kokemani parisuhdeväkivalta

Ensimmäistä kertaa ex-poikaystäväni nähdessä hänestä saa kiltin ja asiallisen kuvan. Hän on kohtelias, huumorintajuinen ja ystävällinen herrasmies, joka ei voisi satuttaa kärpästäkään. Tapasimme ensimmäisen kerran baarissa. Aloimme seurustella nopeasti tutustuttuamme toisiimme. Rakastuin hänen huumorintajuun, hymyyn ja rentoon elämänasenteeseen. Olen aina käynyt kuumana räppäreihin ja se varmasti olikin suurin syy, miksi ihastuin häneen. Alussa vain nauroin hänen alkoholinkäytölle. "Hahah taasko sä oot humalassa." "Et kai sä nyt taas ala ryyppäämään hahah." Muutaman kuukauden päästä tajusin, että en ole vielä kertaakaan nähnyt häntä selvinpäin. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että hänellähän on alkoholiongelma. Hänellä oli suvussa alkoholiongelmaa ja isä oli ollut alkoholisti nuoresta pitäen. Poikaystäväni äiti oli kieltänyt näkemästä muualla asuvaa alkoholisti-isää. Silti poikaystäväni vietti salaa aikaa isänsä luona.

En ollut koskaan ennen tavannut ihmistä, jolla oikeasti oli alkoholiongelma. Joivathan monet ystäväni lähes päivittäin, mutta poikaystäväni alkoholinkäyttö aiheutti jatkuvasti ongelmia hänen elämäänsä. Hän ei itse suostunut ongelmaa myöntämään. Suomessa alkoholinkulutus on nuorilla suurta, joten ero kunnon alkoholiongelman ja runsaan alkoholinkäytön välillä on häilyvä. Alkoholiongelma on kyseessä ainakin silloin, jos se alkaa häiritsemään ja rajoittamaan elämää. Poikaystäväni oli töissä asiakaspalvelijana. Hän joi ennen työvuoroa, töissä ja töiden jälkeen. Hän oli humalassa töissä. Silmät seisoivat päässä ja puhe sammalsi. Varoituksia sai, mutta ei koskaan potkuja. Häpesin silmät päästäni, miten kukaan kesti katsoa humalaista asiakaspalvelijaa.

Poikaystäväni oli jatkuvasti humalassa. Jos juomisen lopetti kesken, vieroitusoireet alkoivat. Kädet alkoivat täristä, tuli kova päänsärky, levottomuutta ja ahdistuneisuutta. Pian alkoholin rinnalle tulivat huumausaineet. Kannabiksen käyttö oli päivittäistä. Kannabiksen käytön hyväksyn kunhan sen käyttö ei häiritse muuta elämää eikä käyttö ole päivittäistä. Poikaystäväni tuli kuitenkin entistä sekavammaksi, uhkaavammaksi ja päällekäyvemmäksi kannabiksesta. Hän huusi minulle ja huoritteli minua. Ei osannut muuta kuin haukkua. Amfetamiinia meni silloin tällöin. Jotain nappejakin meni siinä sivussa.

Tykkään keskustella toisten tunteista ja ajatuksista tunteiden takana. Yritin pitää säännöllisesti keskustelutuokioita poikaystäväni kanssa ja auttaa häntä sanoittamaan tunteitaan. Pikkuhiljaa hän alkoi myöntää alkoholiongelmansa. Sain hänet tajuamaan, että tarvitsee apua. Rohkaisin menemään työterveyshuoltoon. Lääkäriltä hän sai antabuskuurin. Muutaman viikon ajan tuntui, että antabuskuuri auttoi ja näin poikaystävääni selvinpäin. Aloin nähdä tunnelinpäässä valoa ja uskoin, että suhteellamme voisi olla vielä pieni mahdollisuus toimia. Jostain kumman syystä aloin taas saamaan hänet kiinni ryyppäämisestä. Joskus hän oli tosin ihan tulipunainen ja heikkohappisen näköinen. Silloin lienee kyseessä olleen antabusreaktio. Toisinaan hän oli taas kännissä eikä puheesta saanut mitään selvää. Antabuskuuriin hän ei siis sitoutunut. Edelleen hän jatkoi salaa juomista. Reppu oli aina täynnä kaljaa. Kaljaa löytyi milloin mistäkin piilopaikoista.

Poikaystävästäni ei enää ottanut selvää. Häneen ei voinut edes luottaa. Hän valehteli päivittäin. En tiennyt missä aineissa hän oli. Aina kun kysyin: "Mitä sä olet tänään ottanut?", sain vastaukseksi: "En vittu mitään." Olin turhautunut. En tiennyt mitä tehdä. En voinut luottaa poikaystävääni lainkaan. Hän saattoi mennä parvekkeelle ja yskäistä, samalla avaten kaljatölkin. Kun menin parvekkeelle kysymään: "Aloitko sä taas juomaan?", hän vastasi aina kieltävästi. Sitten otin penkin alta piilossa olevan avatun täysinäisen kaljatölkin käteeni ja kysyin, että "Mikä tämä on?". Vastaukseksi sain vain mulkaisun tai kunnon huorattelut ja haukkumiset.

Olen joutunut tekemään niin paljon hänen puolesta ja joutunut kärsimään senkin edestä. Hän on kännipäissään mennyt loukkaamaan itsensä useampaan kertaan. Olen joutunut kuskaamaan hänet sairaalaan haavojen sulkuun, jossa hän on taas selittänyt lääkärille: "Ihan selvinpäin olin koko ajan. Joku vaan tönäisi mua ja kaaduin." Eihän kukaan sitä voinut uskoa. Huomasi sen jo poikaystäväni huojuvasta kävelystäkin. Olen jäänyt oven ulkopuolelle yöllä -15 asteen pakkaseen 20 kilometrin päästä kodistani, kun poikaystäväni oli sammunut sisälle.

Hän ajautui perhekriisiin. Veli katkaisi yhteydenpidon kokonaan. Veli häpesi häntä eikä enää halunnut olla missään tekemisissä tämän kanssa. Poikaystäväni oli kunnon nisti. Minä olin huolissani. Olin jo liian kiintynyt poikaystävääni, enkä pystynyt häntä jättämään. Halusin vain auttaa häntä. Pelkäsin hänen toteuttavan itsemurhasuunnitelmansa viimeistään silloin, kun olisin hänet jättänyt. Jotkut poikaystäväni ystävätkin huomasivat hänen käyttävän henkistä väkivaltaa minua kohtaan. Olikin ihana avautua hänen kavereillensa. Tuntui, että hänen ystävät ymmärsivät.

Halusin jutella poikaystävälleni, kuinka pahalta minusta tuntui ja, kuinka huolissani olin hänestä. En vain enää jaksanut katsoa, miten toinen riistää elämänsä pois käsistä. Hän kertoi minulle itsemurha-aikeista. En uskaltanut kertoa kenellekään. Pelotti ja ahdisti. Tuntui, että poikaystäväni uhkaili minua. Pelkäsin omaa poikaystävääni. Hän huusi minulle päivittäin. Ei arvostanut mitään mitä tein. Kaikki oli päin vittua. Ei osannut muuta kuin haukkua ja huutaa. Hän ei koskaan lyönyt minua tai käyttänyt fyysistä väkivaltaa. Joskus saattoi kännipäissään tönäistä, mutta ei muuta. Siitä saan olla tyytyväinen. Vaikka joskus tuntuukin siltä, että henkinen väkivalta on pahempaa kuin fyysinen väkivalta. Usein hän kuitenkin uhkaili ja löi nyrkillä seinään.

Hän poltti tupakantumppien jämiä kadulta. Lainasin hänelle ruokaan rahaa eikä hänellä ollut aina varaa maksaa takaisin. Velkaa kertyi. Luottotiedot olivat jo kauan aikaa sitten menneet. Sähköt menivät usein asunnosta, sillä hän ei ollut maksanut sähkölaskuja. Vuokria oli niin paljon maksamatta, että hän sai lopulta asunnosta häädöt. Jollain ihmeen kaupalla hänen onnistui saada äidiltään muutamia tonneja lainaan vuokran maksuun ja hän sai asunnon takaisin. Hän laihtui jatkuvasti ja oli täysin aliravittu.  Kaikki jäljellä olevat rahat hän tuhlasi päihteisiin. Ruokaan ei niiden jälkeen ollut varaa.

Olin itsekin sekoamassa poikaystäväni sekoiluista. En ollut kertonut perheelleni mitään. En kehdannut. Häpesin poikaystävääni. Viimeisen pisaran sain, kun poikaystäväni tuli perheeni luokse kylään sekaisin kuin seinäkello. Olin romahtaa siihen paikkaan. Soitin ystävälleni, että en kestä enää. Meillä oli sovittuna tuplatreffit ystäväpariskuntani kanssa leffateatterissa ja sovittiin, että menen kuitenkin elokuviin, jotta voin avautua ystävälleni. Itku kurkussa kävelin poikaystäväni kanssa leffateatteriin, jonne hän lopulta sammui. Sanoin, että en enää ikinä halua nähdä häntä. Menin perheeni luo yöksi. Poikaystäväni seurasi perässä, vaikka olin sanonut, että se on loppu nyt. Kotona kaikki olivat jo nukkumassa. Jostain kumman syystä annoin poikaystäväni vielä tulla minun luokse nukkumaan. Pelkäsin, että hän vielä sekavana loukkaa itsensä, jos jätän hänet heitteille ulos. Aamulla herättyämme menimme syömään aamupalaa. Muu perhe oli jo aamupalapöydässä. Siinä sitten kerettiin muutama minuutti rupatella perheeni kanssa ja syödä aamupalaa, kunnes yhtäkkiä sain äkillisen stressireaktion ja aloin itkeä. Sen jälkeisiä tapahtumia en enää muistakaan. Äidille ilmeisesti kerroin kaikein. Jossain vaiheessa poikaystävänikin lähti, mutta en muista milloin ja miten.

Muutaman kerran näimme jälkeenpäin vielä kaverilinjalla. Harrastimme vielä aikuisten juttuja, kunnes erään kerran jälkeen tuli selville, että hänellä on tyttöystävä. Se tästä vielä puuttui. Pettämässä uutta tyttöystäväänsä minun kanssani. Viimeiset touhut loppuivat siihen paikkaan.

Jälkeenpäin olen jäänyt katumaan, miksi suhteen antoi vain jatkua, vaikka tiesi, että suhteella ei ole tulevaisuutta. Oli ihan uskomattoman vaikeaa lähteä pois. Kiinnyn helposti ihmisiin ja kyseessä oli liian syvä kiintymyssuhde. Järki käski lähteä, mutta tunteet eivät pystyneet päästämään irti. En enää tiennyt mitä oli rakkaus. Sanoin rakastavani poikaystävääni, mutta tunne, jota minulla oli häntä kohtaan oli viha. En ymmärrä, miten mielessä viha ja rakkaus sekoittuivat keskenään. Häntä miettiessäni syke nousi pilviin, stressihormoneita alkoi virrata ja kehoni valmisti minua taistele- tai pakene reaktioon. Parisuhteesta lähteminen ei ole aina helppoa. Varsinkin, kun pelko siitä, että toinen tappaa itsensä on parisuhteesta lähtemisen tiellä.

Tällä hetkellä emme ole puheväleissä. Meillä on kuitenkin paljon yhteisiä kavereita, joten on mahdotonta olla kuulematta hänestä ystäviltäni. Tuntuu niin pahalta, kun kuulen, että edelleen hän salailee huumeiden- ja alkoholinkäyttöään. Olisin halunnut osata auttaa paremmin, vaikka tiedän päihteistä vieroituksen olevan haastavaa. Vaikka edelleen tunnen vihaa häntä kohtaan, toivon hänen joskus tulevan järkiinsä ja hakevan apua. Jos ei itsensä vuoksi, niin läheistensä vuoksi. Selvinpäin hän on mukava ja sosiaalinen ihminen. Selvinpäin hän osaisi myös varmasti olla hyvä isä. Vahinko vain, kun sitä selväpäistä ihmistä ei taida olla enää olemassa. On kurjaa nähdä, miten pohjimmiltaan hyvä ihminen voi pilata elämänsä niin nuorena.

Suhteen jälkeen olen kasvanut henkisesti ja koen sanonnan "se mikä ei tapa vahvistaa" pitävän täysin paikkansa! Silloin tällöin saatan nähdä hänestä painajaisunta ja herätä vihan täyttämään tunteeseen. Ehkä minulle on jäänyt tästä suhteesta jonkinasteiset traumat, minkä vuoksi en enää halua olla kunnolla sitoutunut ja haluan vain elää avoimessa parisuhteessa. Vinkkinä muille, jotka joutuvat kituuttelemaan jonkinlaisessa parisuhdeväkivallassa: Jättäkää kumppaninne! Tehkää se mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, heti kun väkivaltaa alkaa ilmenemään. Ihmiset eivät muutu noin vain. Helpoimmalla pääsee, kun ottaa asenteen, että kerran tämä kirpaisee. Kaikki tietävät, että jättämisestä seuraa sydänsuruja. Sydänsurut ovat perseestä, mutta se mitä sillä päätöksellä voittaa on jotain korvaamatonta. Raskas taakka vyöryää pois jostain rintakehän kohdalta ja tulee paljon kevyempi olo. Sisältä kumpuaa uusi valoisa minä. Tsemppiä!