Ikävä

Nyt on heipat sanottu ja tämä tyttö suuntaa katseensa kohti Turkua. Minulla alkaa maanantaina puolentoista kuukauden harjoittelu Turussa Tyksissä T-sairaalan leikkaussalissa. Alunperin olisin halunnut harjoitteluun Helsingin Meilahdensairaalan traumayksikön lekuriin, mutta paikka täyttyi lähes samantien sen avauduttua. Tämä Tyksin lekuri oli minulla toisena vaihtoehtona ja olen niin tyytyväinen päästessäni sinne harjoitteluun. Asun tämän ajan porukoideni luona, jossa pikkuiset piipertäjäveljenikin vielä asuvat. Hassua muuttaa kolmen vuoden yksinelon jälkeen porukoiden luokse asumaan. Pikkuveljet ovat ainakin tyytyväisiä, kun isosisko tulee (vähän) kiusaamaan hahah.

Ihanaa päästä pitkästä aikaa harjoitteluun. Kyllä se harjoittelu tekee kutaa tuon puoli vuotta koulun penkillä istumisen jälkeen. Olen leikkaussaliharjoittelusta hyvinkin innoissani, mutta Frankin ikävä painaa jo nyt päälle. Viime vuoden toukokuussa Kenian kolmen kuukauden reissulta palatessani vannoin itselleni, että en enää koskaan halua olla miehestäni erossa muutamaa viikkoa pidempään. Vaikka reissu teki suhteellemme hyvää, oli se henkisesti hyvin raskasta aikaa. Olimme vastarakastunut pari emmekä edes verkkoyhteyksien toimimattomuuden vuoksi voineet pitää säännöllisesti yhteyttä toisiimme. Onneksi Turku ei ole kuin vajaa kahden tunnin ajomatkan päässä Tampereelta. Tampereelle on helppo tulla käymään vaikka viikonloppuna. Pitäisi muutamana arki-iltanakin tulla käymään tanssitreeneissä, kun tanssiryhmämme esiintyy parin viikon päästä.

Kenian reissuun lähtiessäni, Frank tuli saattamaan minua Helsingin lentokentälle. Halailtiin ja pussailtiin ihan viime minuuteille asti. Jäi muuten minuutista kiinni, että ehdin lennolle. Päästyäni turvatarkastuksesta läpi luin heti ensimmäisestä infotaulusta, että portti sulkeutuu minuutin päästä. Onneksi Helsingin lentokenttä ei ole suuri ja portti olikin siinä ihan lähellä. Paniikin vallassa juoksin portille ja kerkesin viimeisenä matkustajana juuri ja juuri lennolle. Ken tietää miten olisi koko Kenian matkani käynyt, jos portti olisi mennyt kiinni ennen minua... Siinä tilanteessa ikävä oli jo niin suuri, että en osannut ajatella vielä mitään niitä reissun tuomia hyviä asioita. Lentokentällä oli paljon aikaa hyvästien jättämiseen, mikä puolestaan lietsoi ikävän tunnetta.

Eilen ehdimme vain pikaisesti pussata toisiamme, kun minulla oli niin kiire töihin. Ehkä tällä kertaa lyhyet hyvästit olivat hyvä asia. Ei ainakaan jäänyt turhaa aikaa tulevan ikävän murehtimiseen. Nyt on yksi yö takana ilman Frankkia. Frank on jossain päin Suomea ajamassa rekkaa ja minä olen vielä Tampereella pakkaamassa Turun reissua varten. Vaikka tauko ja pitkä etäisyys Frankkiin tuntuu todella kurjalta, puolitoista kuukautta menee kuitenkin nopeasti. Harjoittelupäivien jälkeen on varmasti ihan väsynyt, kun uutta asiaa tulee runsaasti. Harjoittelun lähestyessä kudosten nimet, instrumentit ja leikkausten vaiheet ovat alkaneet pyöriä jo nyt jatkuvasti mielessäni. Aika menee nopeasti, kun aion nähdä pitkästä aikaa kauan kadoksissa olleita ystäviäni, kirjoittaa opinnäytetyötä ja treenata itseäni kesäkuntoon.

Tämä tauko tekee varmasti hyvää suhteellemme. Olemme nyt viime kuukaudet hengailleet niin tiiviisti yhdessä, että toisen naama on väkisinkin alkanut ärsyttää. Molemmat saavat tästä tauosta hyvää mietintäaikaa. Rakastamme toisiamme edelleen, mutta maailmankatsomuksemme ovat hyvin erilaiset, minkä vuoksi suhteen tulevaisuus ei näytä valoisalta. Aika kuitenkin näyttää miten suhteelle käy. Turhaa sitä on ikävässä märehtiä. Taas kerran lempi leimani muistuttaa minua ottamaan elämästä kaiken irti eikä murehtia turhista. Elämme Frankin kanssa edelleen avoimessa suhteessa, joten mikäpä minua estää Turussa miesjahtiin ryhtymistä! Tinder pyörimään ja baanalle hahah!

Aika ottaa askel kohti Suomen persereikää niin kuin Tamperelaisilla on Turusta tapana sanoa heh. Turkutyypit kohta nähdään! Mukavaa viikonloppua kaikille!