Mitä mulmulille ja karvaperseelle kuuluu?

Aika on taas juossut niin nopeasti, ettei meinaa päivien perässä pysyä. Perjantaina minulla oli viimeinen päivä harjoittelua ja samalla päättyi koko koulutuksen toiseksi viimeinen harjoittelu.  Seuraavan harjoittelun jälkeen pitäisi olla jo täysin valmis perioperatiivinen sairaanhoitaja. Kääk! Paljon on vielä opittavaa ennen valmistumista. Tosin eihän sitä koskaan tule olemaan valmis sairaanhoitaja. Koskaan ei voi tietää kaikkea ja jatkuvasti täytyy kehittää tietämystään teknologian ja lääketieteen kehittyessä.

Olen taas näiden kahden viikon aikana käynyt kahdesti Tampereella tanssitreeneissä, jolloin olen myös Puikulaa nähnyt. Aika on mennyt niin nopeasti, että ikävääkään ei ole pahemmin ehtinyt potemaan. Tosin aina se ikävä salakavalasti sieltä nurkan takaa hyökkää juuri silloin kun pitäisi lähteä takaisin Turkuun. Viime tiistaina menin autolla treenihin Tampereelle ja jouduin lähtemään keskiviikkoaamuna viideltä ajamaan takaisin Turkuun. En millään meinannut saada itseäni sängystä ylös, kun Frank oli taas niin syötävän suloinen. Se yritti avata silmiään, mutta sai vain kulmakarvojaan kohotettua ylöspäin aivan kuin joku pikkuvauva, joka unenpöppöröissään yrittää heräillä. Soposoposopo.

Pari viikkoa sitten olimme Frankin kanssa Hopo x Jukanpojan demojulkkareissa metsästysmajalla jossain Tampereen rajan tuolla puolen. Oli ihan sairaan jäätävät bileet! Ensinnäkin rakastan underground räppiä yli kaiken. Paljon parempaa kuin joku radiossa soiva Geekki. Toiseksi, porukka oli juuri sellaista rennonoloista hakuna matata-lifestyleä elävää, että bileistä ei olisi saanut huonoja tekemälläkään. Suunnittelimme Frankin kanssa nukkuvamme ulkona riippukeinussa untuvamakuupussissa, mutta yöllä tulikin oletettua kylmempi ja ulkona nukkuminen jäi väliin. Metsästymaja oli niin upealla aukiolla erämaan keskellä, että olisi ollut ihana nukahtaa murun kainaloon kauniin tähtitaivaan alle.

Tässä vähän bileiden jälkitunnelmaa...

Viime viikonloppuna olimme Frankin kanssa treffeillä pyynikin näkötornilla. Kolme vuotta olen Tampereella kohta asunut enkä vielä ole Pyynikin näkötornilla käynyt. Huhhuh. Saa Tampere olla pettynyt minuun. No parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Pyynikin näkötorni on minusta aivan huippu treffipaikka, jos on vain lämmin ja aurinkoinen ilma, jotta voi istuskella kahvilan terassilla. Meillä kävi siinä mielessä huono tuuri, että oli kovin tuulinen päivä. Onneksi rakkaus lämmittää. hihii. Tornin huipulle kiivettyämme olin aivan paskat housuissa korkeanpaikankammoni takia. Kesti siis hetken aikaa ennen kuin uskalsin edes katsoa tornilta alas hahah. Ylhäältä päin katsoessa kaikki näytti tietysti aivan erilaiselta enkä meinannut tunnistaa mitään rakennuksia. Onneksi minulla oli Frank the navigator mukana. Treffit kruunasi kuuluisat uunituoreet näkötornin kahvilan munkit! Nams! 

Enää on vain kaksi viikkoa lähtööni Australiaan. Pikkuhiljaa alkaa vatsanpohjassa jännitys tuntumaan. Aion ottaa näistä kahdesta viikosta kaiken mahdollisen irti! Ihana keväinen ilma, viimeiset tanssiesitykset, ystävät ja Frank ovat näiden kahden viikon avainasemassa. Tietysti kaksi tenttiä ja opinnäytetyö ovat tunkeutuneet näihin kahteen viikkoon mukaan, mutta tällä kertaa olen osannut hienosti ennakoida ja yrittänyt tehdä kouluhommat ajoissa pois alta. Nyt voi hyvällä omalla tunnolla ottaa hieman rennommin ja keskittyä muihin juttuihin. Maanantaina reggaeton-ryhmällämme on karnevaaliteemainen tanssiesitys Tampereen Fatladyssä. Tulkaa ihmeessä katsomaan, jos loco fiesta kiinnostaa! ;)