Etäsuhde sekoittaa pään

Olemme nyt eläneet Aaronin kanssa avoimessa etäsuhteessa yli kaksi kuukautta. En ole koskaan ollut etäsuhteen ystävä enkä ole nytkään. Kuuden ja puolen tunnin aikaeron takia me emme edes ehdi jutella toistemme kanssa kuin ehkä kerran viikossa. Aina toinen on joko nukkumassa tai töissä silloin, kun toiselle sopisi soittaa. Tällä kertaa elämäni ei siis pyöri pelkän skypen ja koulun ympärillä niin kuin aikaisemmissa etäsuhteissani. Nyt pystyn elämään hetkessä ja keskittymään arkipäivän askareisiin ilman, että viestittelisin ja soittelisin kumppanini kanssa jatkuvasti. Jollain tapaa tuntuu hyvältä, että elämäni rullaa radallaan ja pystyn tekemään asioita ilman puhelimen kanssa jatkuvaa säätämistä.

Suhteemme on kuitenkin vasta nuori ja vähäisen yhteydenpidon takia me olemme väkisinkin etääntyneet toisistamme. Tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin en enää tuntisi Aaronia. Enhän minä ole häntä koskaan kunnolla tuntenutkaan, kun ehdimme hengata Australiassa vain kaksi kuukautta ennen paluutani Suomeen. Eihän kahdessa kuukaudessa opi vielä toista tuntemaan läpikotaisin, vaikka miten paljon olisikin viettänyt aikaa yhdessä. Nyt olemme olleet yli kaksi kuukautta avoimessa etäsuhteessa ja tuntuu siltä, kuin ajautuisimme vain kauemmas ja kauemmas toisistamme, vaikka maapallolla on aika vaikea enää kauemmas toisesta ajautua. Rakastamme edelleen toisiamme, mutta tunteet ovat vaimentuneet molemmin puolin. Ikään kuin olisi päässyt toisen yli, vaikka siihen ei olisi missään vaiheessa pyrkinyt. Täytyy sanoa, että tämä on ollut maailman helpoin "ylipääseminen", kun en ollut edes koko ylipääsemisen-prosessiin valmistautunut.

Alussa soittelimme päivittäin ja skypettelimme vähintään muutaman kerran viikossa. Leikkaussali-harjoitteluni alettua meidän nukkumiset ja töissäolot alkoivat mennä ristiin eikä sopivaa aikaa yhteydenpidolle ole jäänyt. Olen ollut niin kiireinen, etten ole edes ehtinyt Aaronia enää ikävöidä. Mielessäni on ollut ainostaan kouluasioita ja edessä häämöttävä valmistuminen. En vielä edes osaa ajatella Australiaan asti, vaikka lähtöön onkin jäljellä enää vajaa kaksi kuukautta. Tällä hetkellä on hyvin vaikea sanoa, millaiselta tulevaisuutemme näyttää. Näillä näkymin jatkamme vielä suhdettamme, vaikka etäsuhde tuntuukin todella hankalalta. Olemme kuitenkin jo puolessa välissä etappia ja olisi tyhmää laittaa tässä vaiheessa hanskat tiskiin. Tapahtuipa suhteemme saralla sitten mitä tahansa, minä olen jokatapauksessa muuttamassa jouluna Australiaan. Se päätös on jo tehty.

Kesää muistellessani mieleeni muistuu se syvä rakkaus, jota Aaronia kohtaan tunsin. Muistot eivät ole kadonneet mihinkään. Uskon syvien tunteiden palaavan minun palattuani takaisin Aaronin luo. Etäsuhde sekoittaa pään. Ei enää tiedä, miltä tuntuu tai mitä tuntee, kun toinen on niin kaukana. Toisen fyysinen läsnäolo on aivan eri asia kuin tietokoneelta toisen naaman tuijottaminen. Skypettäessä ei toista pysty koskettamaan eikä toisen oikeita reaktioita välttämättä osaa skypen välityksellä tunnistaa. Vaikka suhde olisikin avoin, etäsuhteessa kaipaa toisen läheisyyttä ja kosketusta. Helpottaa, kun ajattelee, ettei meidän kaukosuhde jatku loputtomiin. Kaksi kuukautta menee nopeasti. Silti jännittää, millaiselta tuntuu nähdä toinen näinkin pitkän erossaolon jälkeen. Palavaatko tunteet molemminpuolisesti takaisin vai päädymmekö olemaan vain ystäviä? 

Onko muita kaukosuhteen kanssa kamppailevia?

Viime vuoden etäsuhde

Viime vuonna lähdin kolmeksi kuukaudeksi Afrikkaan vapaaehtoistyöhön ja sairaanhoitajan työharjoitteluun. Minun ja Frankin suhde oli tällöin vielä hyvin tuore, vasta hieman yli puoli vuotta vanha. Elimme jo tuolloin avoimessa suhteessa, mutta Frank ei vielä rakastanut minua. Minä olin rakastanut Frankkia jo aivan alusta asti, joten uskon lähtemisen olleen minulle vielä kovempi paikka kuin Frankille. Epäröin lähtemistä ihan viime minuuteille asti ja jäi yhdestä minuutista kiinni, että ehdin lennolle.

Muutama viikko Afrikassa meni, kunnes Frank kertoi minulle viestillä rakastavansa minua. Siitä alkoi piinaavin aika. Rakkautemme syveni, vaikka emme olleetkaan fyysisesti yhdessä ja, vaikka välillämme oli tuhansia kilometrejä. Joka yö moskiittoverkkoni alle käpertyessäni ajatukseni siirtyivät Frankkiin. Minulla oli alusta asti aivan käsittämättömän kova ikävä. Ikävä tuntui pahalta. Se tuntui puristavana kipuna rinnassa ja palana kurkussa. Onneksi sain vertaistukea yhdestä Suomalaisesta tytöstä, jolla jäi myös poikaystävä Suomeen. Ilman vertaistukea en olisi varmasti koko kolmea kuukautta kestänyt. Nautin kuitenkin Afrikan matkastani täysillä, vaikka ikävä painoikin päälle. Ikävä oli pahinta juuri nukkumaan mennessä ja lapsien kuolemia todistaessa. Lasten kuolemien jälkeen sitä olisi vain halunnut käpertyä Frankin kainaloon ja puhua kaikista maailman vääryyksistä.

Afrikassa netti toimi hyvin vaihtelevasti. Joskus se toimi monta päivää putkeen, vaikkakin joka ainut kerta pätkien ja erittäin hitaasti. Toisinaan saattoi mennä useita päiviä ennen kuin pääsimme taas nettiin. Olisihan se voinut jollain tavalla olla hyväksi elää ilman minkäänlaista elektroniikkaa, mutta siinä kohtaa olisi mielenterveyteni jo järkkynyt. Minulla oli niin kova ikävä Frankkia, että jo "moi rakas" sanominen helpotti ikävään. Sitä oli ihan onnesta soikeana, kun sai edes kymmenen sekuntia kuulla toisen ääntä skypessä ennen kuin netti katkesi. Toisaalta se myös turhautti. Halusi niin paljon käydä kunnon keskusteluja kasvotusten rakkaansa kanssa, mutta netti ei vain pelannut. En siis suosittele kenellekään etäsuhdetta Afrikasta käsin. Kontaktin pitäminen on lähes mahdotonta, ellei sitten asu jossain luksus-dio-nero-länsimaa-hotellissa.

Loppua kohden ikävä vain kasvoi kasvamistaan. Afrikan läksiäisbileissä en edes jaksanut bilettää. Jäin vain märehtimään ikävään. Näin jälkeenpäin ajateltuna minun olisi vain pitänyt elää hetkessä eikä murehtia jotain olemattomia. Minullahan oli asiat aivan loistavasti. Olin tehnyt parhaani auttaakseni sairaalassa potilaita ja henkilökuntaa. Minulla oli maailman ihanin poikaystävä, ihanimmat ystävät ja perhe. Sain toteuttaa unelmaani auttamalla kehitysmaassa ja varmistuin siitä, että se on elämäntehtäväni. Löysin tarkoituksen elämälleni. Löysin itseni. Kaikki tämä ja silti jaksoin vain murehtia ikävästä. Onneksi ikävä ei painanut kuin lähinnä työpäivien jälkeen. Työpäivinä sitä jaksoi panostaa työhönsä sataprosenttisesti, ettei ikävää ehtinyt miettimään. Myös paikallisten ihmisten hoilottama "hakuna matata" sai väkisinkin hymyn kasvoilleni. Nyt se on ikuistettu käsivarteeni muistuttamaan minua siitä, miten asioista ei kannata murehtia turhaan.

Etäsuhteessa fyysinen kosketus jää luonnollisesti vähäiseksi. Etäsuhteessa siis sanat ovat ne, joilla suhdetta pyöritetään varsinkin etäsuhteessa Suomen ja Afrikan välillä. Toki meidän avoin etäsuhde oli monella tapaa erilainen kuin suljettu etäsuhde, sillä saimme käydä vieraissa. Minä tosin elin selibaatissa koko kolme kuukautta Kenian korkean HIV-levinneisyyden takia. Fyysinen kosketus joltain tutulta ei kuitenkaan ole sama asia kuin kosketus rakastamaltaan ihmiseltä. Olen säästänyt muutamia viestejä etäsuhteemme ajalta. Suurin osa näistä ovat Frankin lähettämiä söpöjä viestejä. Niistä tulee aina hullun hyvä fiilis. Frank osaa kyllä puhua niin kauniisti. <3

Viisi päivää ja olen matkalla Australiaan...